”Michael Stipen äiti ja täydellinen ympyrä” – R.E.M. Raision kirjastossa

nuori rem-2

Michael Stipen äiti ja täydellinen ympyrä

 

”Melkein kaikki musiikkilehtien jutut ovat miesten käsialaa ja keskittyvät levynteon yksityiskohtiin ja kiertue-elämän hankaluuksiin”, kirjoittaa Juha Itkonen romaanissa Anna minun rakastaa enemmän, ja jatkaa: ”Me tiedämme kaiken Kurt Cobainin kelvottomista vanhemmista, mutta mitä me tiedämme Michael Stipen äidistä —?”

Tietenkin Itkosen provosointi osuu. Michael Stipen äiti? Pitäisikö meidän tietää hänestä jotain? Auttaisiko se ymmärtämään hänen poikansa musiikkia? Mitä meidän ylipäätään kuuluu tai ei kuulu tietää 30 vuotta R.E.M.-yhtyeen keulakuvana olleesta tyypistä? Millaisia rockjuttujen oikeastaan pitäisi olla?

Perinteinen rockjournalismi on maskuliinista ja rationaalista (ja uskallan sanoa: konservatiivista). Yksityiskohdat pitää hallita: vuosiluvut, studiot, keikat, flopanneet levyt, vaikutteet. On epäilyttävää kirjoittaa tunteista, joita musiikki aiheuttaa, tai väreistä ja muodoista, joita se saa synesteetikon kokemaan. Vielä epämääräisempään kategoriaan kuuluvat ulkomusiikilliset seikat: ihmiset, paikat ja tilanteet, joihin musiikki liittyy.

Varoitus: tässä jutussa lähtökohtana ovat juuri ihmiset, paikat ja tilanteet.

R.E.M. oli minulle 1980-luvun jälkipuoliskon soundtrack. Silloin ikä alkoi kakkosella ja ystävyys oli kokonaisvaltainen tila. Marjo ja Paul, pitkät keskustelut, Sofiankadun yksiö, Läntisen Pitkänkadun kaksio, aamuöiden outo kirkas horros, Stipen lyriikat ja analyysimme musiikista, nerokkaiksi kuvitellut. Ja lumoutumisen tarpeemme, ennen muuta se.

Se oli todellinen kuplien kupla, jonka sisällä soi R.E.M. Toki muitakin tärkeitä oli, mutta R.E.M.:istä huokuva älyllisyyden ja maanläheisyyden yhdistelmä oli vastustamaton.

Kauden huipentuma oli Provinssirock 1989. ”Nyt soittaa amerikkalainen RREMM”, hehkutti juontajakaksikko suomalaisittain lausuen. Hämmentynyt Michael Stipe kiirehti korjaamaan: ”We are AARIIEMM and this is what we do!”setlist-image-v1

Ilta-aurinko paistoi vinosti, kitarasoundit helisivät, jengi tanssi hurmiossa ja kaikki meistä taisivat lopulta laulaa mukana: Faaaaaaallllll oooonnnn meeeee… Marjo huusi korvaani, että Michael Stipe kuulostaa vähän vuohelta, mutta ei se haittaa, koska hän on Michael Stipe!

Albumi Green oli ilmestynyt puoli vuotta aikaisemmin. Se oli vahva, vähän vihainen ja svengaava. Netin settilista kertoo, että seitsemän biisiä oli Greeniltä ja neljä Document-albumilta. Covereitakin oli neljä. Ja encoreita kaksi! Tietenkin Stand ja You Are the Everything. Mutta myös Georg Gershwinin Summertime, se oli jo melkein liian jäätävää Seinäjoen valoisassa illassa. Viimeisistä viimeisin oli Perfect Circle.

Taitava stemmalaulu on R.E.M.:in alkuvuosien kitaravetoisten biisien suola ja sokeri. Mike Millsin yhtä aikaa kuulas ja täyteläinen, viehättävä ääni loi kappaleisiin hurmaavia kerrostumia. Michael Stipen ei välttämättä edes tarvinnut yrittää laulaa puhtaasti. Hän sai tehdä sitä, missä oli hyvä: lempeää rosoa ja särmää.

Vaikka syksyn 2008 rankkasadekeikka jäikin näkemättä, 2000-luvulla R.E.M. oli taas vahvasti mukana elämässä kymmenen vuoden tauon jälkeen. Bändi oli aikuistunut ja kypsynyt, toivottavasti minäkin.

Kuulin kappaleissa uusia soittimia – varsinkin pianoa käytettiin taitavasti – harkittuja rakenteita ja huolellista studiomeininkiä. Michael Stipen sanoista sai välillä jopa selvää, kuten joku netissä irvaili. Bändi otti myös poliittisesti kantaa Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa.

Kuroin kiinni 90-luvun ja opin nopeasti ulkoa kokoelmalevyn In Time: The Best of R.E.M. 1988–2003. Pidin kovasti iisistä Reveal-albumista ja oikeastaan kaikista ajan rennoista, melodisista hiteistä: All the Way to Reno (You’re Gonna Be a Star), I’ll Take the Rain, Imitation of Life, Supernatural Superserious. Myös äkäinen Bad Day kolahti, mutta aivan erityisesti rakastin haikeasti kimmeltävää Leaving New Yorkia.

Tuntui uskomattomalta, että R.E.M. oli perustettu jo 1980 Athensissa, Georgian osavaltiossa. Yhtyeeseen kuuluivat 30 vuoden ajan laulaja Michael Stipe, basisti Mike Mills ja kitaristi Peter Buck. Alkuperäisessä kokoonpanossa mukana ollut rumpali Bill Berry jätti yhtyeen 1997.

Ensimmäinen R.E.M.-hitti oli kiihkeästi koliseva Radio Free Europe. Viimeiseksi jäänyt 15. studioalbumi oli Collapse into Now, jonka nimi oli vihje, tietenkin. Toiseksi viimeinen albumi Accelerate oli jo ollut paluuta alkuun: raaka, huolimaton, punkahtava.

R.E.M. päätti lakata olemasta 2011. Voisi melkein sanoa: Perfect Circle.

paita21

 

Teksti Eeva Kiviniemi

(Syyskuussa Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosaston levynkansinäyttelyn aiheena R.E.M. Esillä olevat levyt Eeva Kiviniemen ja Tuomas Pelttarin kokoelmista)

rem1

rem2

Murmur

Murmur

Reckoning

Reckoning

Fables of the Reconstruction

Fables of the Reconstruction

Lifes Rich Pageant

Lifes Rich Pageant

Document

Document

Green

Green

Dead Letter Office

Dead Letter Office

rem chronic town

Chronic Town

 

Eponymous

Eponymous

rem out of time

Out Of Time

 

Automatic For The People

Automatic For The People

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s