Musamaailman mietteitä – kuukauden artisti: Henrik Illikainen eli Tiisu

Kuva: Kreetta Järvenpää

Kuva: Kreetta Järvenpää

1. Esittele itsesi ja kerro lyhyesti urastasi.

Olen Tiisu -yhtyeen kitaristi -laulaja. Sävellän ja sanoitan bändin kappaleet ja ideoin sen musiikkivideot ja visuaalisen ilmeen. Haha. Ei mulla taida olla muuta elämää. Joskus olisi kiva tehdä elokuvia tai vaikka satukirja.

Muutin 16-vuotiaana Somerolta Helsinkiin perustamaan bändin. Bändi perustettiin ja nyt on kaikki mennyt niin hyvin, että saadaan meuhkata ja riehua julkisesti ympäri Suomea erilaisissa suvitapahtumissa. Mjoo, kauheasti tuuria ja hyviä sattumuksia on tapahtunut, muun muassa elämäni suurin unelma on käynyt toteen: me ollaan saatu julkaista oma levy Tiisun kanssa. Se tulee ulos nyt perjantaina (28.8.2015). Sen nimi on Elämän Koulu. Kun levy saatiin valmiiksi pari kuukautta sitten, luulin, että tää on nyt tässä, unelma on saavutettu. Onneksi nyt on tajunnut, että on tälle maailmalle vielä kaikenlaista annettavaa. Varokaa vaan!

Bändin tyypit, Väinö Karjalainen, Antti Vuorenmaa, Mikko Aaltio, Petteri Pulkkinen ja Riku Sonkkanen ovat ihania. Ilman heitä tämä ei toimisi. Me olemme Tiisu.

2. Käytätkö säännöllisesti kotikaupunkisi kirjastopalveluja?

En. Mikä on sääli, sillä Somerolla on valtavan ihana kirjasto. No, asun Helsingissä, mutta Somerosta on kivempi puhua. Ja siellä on kiva kirjasto.

3. Mikä on mieleenpainuvin konsertti jota olet ollut katsomassa?

Isoveljen häissä. Siellä oli joku cover -bändi. Olin juuri tärkeimmässä vaiheessa teini-ikää. Kaikki tuntui niin suurelta ja maailmaa mullistavalta. Tytöt, finnit, kaikki. Isoveljen häät oli samaan aikaan kuin Sonisphere. Siellä olisi ollut Alice In Chains! No, isoveikan aloilleen asettumisen takia en sitten päässyt sinne! Ärsytti suunnattomasti. Mutta se oli jonkun pilven päällä pomppivan partaheebon tekosia varmasti. Tuo isoveljen häissä soittaneen coverbändin keikka oli jotain uskomatonta joka mun piti nähdä juuri siinä elämänvaiheessa.

Kolme bändin jätkää lauloi korkealta uljaita stemmoja, sitten niiden vähän pulskempi kitaristi liukui maassa kitarasoolonsa aikana. Se oli vaan jotain niin vilpitöntä ja riemukasta energiaa mitä se bändi säteili. Tää on vaikeaa kirjoitella tällä tavalla tärkeistä kokemuksistaan. Tässä nyt vaan vatsassa tuntuu sellainen polte, vähän tärisyttää ja on hilkulla ihokarvat pystyssä mutta sitten ei osaa vaan kääntää sitä kokemusta tekstiksi.

4. Mitä mieltä olet kotikaupunkisi musiikkitarjonnasta ja -elämästä?

Aloitetaan Somerosta. Siellähän vietin nuoruuteni ja aloitin bänditoiminnan. Siellä ei paljoa musiikillista aktiivisuutta minun ikäpolvella ole mutta laatu korvaa määrän. Mulla oli aikoinaan bändivirityksiä sellaisten heppujen kanssa kuin Simo Saarinen, Jussi Suojoki, Timi Tamminen ja Olli Paakkunainen. Sitten lähdin Tiisuilemaan Helsinkiin. Tämä edellä mainittu kvartetti jäi kuitenkin Somerolle treenaamaan ja luomaan jotain mullistavaa.

Pari vuotta myöhemmin kuulin, mitä he olivat saaneet aikaan. Oli syntynyt bändi nimeltä Isoisä Kohtu Kohtu. Suomenkielistä sekametelisoppaa, emotionaalista cuntcorea. Mun korviini nuo heput soittaa sellaista musiikkia, jota ei noin laadukkaana ole koskaan Suomessa kuultu. Monen mielestä se saattaa olla infernaalista meteliä ja siantappomusiikkia. Musta se on kaunista ja helvetin huumaavaa. Jos suomalaisista bändeistä etsii vertailukohtia, niin ehkä Deep Turtle olisi yksi. The Locust, Hella, ja Mr. Bungle lienevät hyviä referenssejä. No kuunnelkaa tästä heidän 15 minuuttia kestävä 10 biisin levy: https://soundcloud.com/isoisakohtukohtu/sets/repissut-ponein-2015

Objektiivisesti mietittynä se, että parin vuoden sisään Somerolta on tullut Tiisun ja Isoisä Kohtu Kohdun kaltaista musiikkia todistaa sen, että siinä on jotain hyvää elää tietyssä mielessä ulkopuolisena sillä sellaista se oli. Koulussa meidän nuorten keskuudessa oltiin aika outoja ja ei se meidän musisointi siinä vaiheessa muita nuoria kiinnostanut. Ja kun oltiin pitkätukkia, niin meitä haluttiin vetää turpaan. Kaikesta tästä tuli todella hyvä kapina. ”Me näytetään teille vitun urpot!” Noin sitä silloin ajatteli. Kapina on luovuudelle hyvä lähde jossain määrin.

Ei se Someron musiikkielämä mitenkään synkkää ole. Siellä on selkeästi n. 30-40 vuotiaista koostuva musiikkisukupolvi, joka ainakin tuki meikäläistä aivan hullun ihanalla tavalla. Nämä tyypit jollain tapaa yrittävät pitää siellä musiikkia yllä, järjestävät tapahtumia ja esiintyvät eri bändiensä kanssa niissä.

Tämä sukupolvi otti meidät nuorena jo mukaan tapahtumiinsa soittamaan, päästivät jamittelemaan heidän kanssaan. Se, kun ei ollut paljoa musisoivia nuoria, antoi esimerkiksi minulle monipuolisen kentän harrastaa musiikkia. Sitä pääsi soittamaan niin musiikkiteattereihin, humppakeikoille kuin ristiäisiinkin. Ja se tuki, jota Somerolla sai, oli uskomatonta. Ei se ole se kaupunki, vaan ne ihmiset. Se yhteishenki, joka paikallisten muusikoiden välillä vallitsee, on minun mielestäni erittäin lämmin. Ja ilman tätä yhteishenkeä en olisi lähtenyt Helsinkiin näin itsevarmana kuin olen nyt.

Ja nopeasti vielä Helsingistä, jossa nyt asun. Kun olen opiskellut taidelukiossa ja pyörinyt näissä pienen pienissä musiikkipiireissä, niin voin luvata, että sieltä on tulossa paljon Tiisua mielenkiintoisempaa tavaraa. Tsekatkaa esimerkiksi Ursus Factory, Mikko Sarvanne Hip Company, Karina, Kasper, Iso Auto ja Nuoret Marttyyrit. Aivan tajutonta kamaa. On hienoa huomata, että vieressä tapahtuu vallankumouksellisia asioita.

5. Suosittele kolmea levyä/artistia kirjaston kokoelmista.

1. Brian Wilson – Smile Sessions

Olen saattanut kuulla, lukea tai muodostaa tästä teoksesta romantisoidun tarinan, mutta en jaksa selvittää sen todenperäisyyttä. Kuitenkin The Beach Boysista tunnettu Brian Wilson halusi 60-luvun lopulla kai tehdä maailman suurimman ja mahtavimman levyn, rockoopperan jumalille. Mikä ajatus! Varmasti jokainen lauluntekijä jossain määrin ajattelee samaa, ainakin minä, mutta Wilson oikeasti ryhtyi tuumasta toimeen, pakkomielteisesti ja mielessään kuumeisesti määränpää suurimmasta levystä.

Wilson on tinkimätön tyyppi ja ollut melkoinen piiskuri studiossa aikoinaan. Hänen perfektionismiinsa ja omaehtoisuuteensa on helppo samaistua. Smilen oli tarkoitus olla tämä rockooppera jumalille, The Beach Boysin uusi levy. Levyn äänityssessiot olivat todella hajanaiset ja epämääräiset. Wilson oli haukannut liian suuren palan. Tuohon aikaan hän käytti paljon huumeita ja hänellä alkoi olla mielenterveydellisiä ongelmia.

Nuo ongelmat kuulee musiikista. Mutta yhtälailla siitä kuulee sen vilpittömän tinkimättömän, minua ainakin suuresti koskettavan, ajatuksen maailman suurimman levyn tekemisestä. Jokainen ihminen haluaa jättää jollain tavalla itsestään tärkeän jäljen maailmaan. Voisiko se konkretisoitua yhtään paremmin kuin levytyssessiossa?

Aah, vaikka monet paasaavatkin Wilsonin huumeisista vuosista, niin minä koen tuon tarinan vain tajuttoman traagisena ja kauniina. Siinä on jotain kiehtovaa, kun ihminen päättää ehdoitta ylittää omat rajansa, väkivaltaisesti ja tinkimättömästi, ihan vain ollakseen jotain tässä maailmassa.

Loppujen lopuksi Smile levy jäi kesken. Wilson ajautui syvempiin mielenterveydellisiin taisteluihin. 2000-luvulla hän tajusi, että hänen elämäänsä oli koko ajan varjostanut tyytymättömyys siihen, ettei hän saanut tuota rockoopperaa valmiiksi. Lopultahan hän äänitti sen loppuun vuonna 2004. Tänä vuonna kuulin tuon keskeneräisen version. Se on julkaistu nimellä ”Smile Sessions”.

Juurikin teoksen keskeneräisyyden takia se on niin päräyttävä. Siitä kuulee kaiken tämän. Kesken jääneen yrityksen tehdä jotain maailman suurinta. Huhhuh.

Kattokaa kuinka iloisena ”smile” naamallaan Brian Wilson vetää tuota levyä livenä 2000-luvulla:

2. Mad Season – Above

Alice In Chains oli minulle nuoruudessa maailman tärkein bändi. Varsinkin sen laulaja Layne Staleyn ääni oli jotain, joka jätti meikäläiseen pysyvän jäljen. Ehkä se on tämä nasaaliin twängiin pyrkivä laulutyylini, joka on kai syntynyt siten, että yritin kuulostaa Staleylta. Onneksi siihen harva pystyy.

Alice in Chains lähti loppuaikoinaan syventymään entistä syvemmälle stemmalaulannan maailmaan. Viimeiseltä Tripod -levyltä ei meinaan Staleyn luonnollista ääntä hahmottaa, kun siinä on jatkuvasti 3-5 stemmaraitaa päällekkäin. Onneksi tätä ennen Staley eksyi seattlelaiseen superkokoonpanoon Mad Seasoniin. He tekivät yhdessä todella kauniin ja tupakan hajuisen levyn. Tämä levy on siitä merkittävä, että siinä kuuluu Laynen ääni alastomimmillaan. Huhhuh, kylmät väreet tulee kun miettiikin sitä. Ihana levy hearthymiö

3. Nirvana – In Utero

En tiedä. Tässä vaan tiivistyy kaikki se mitä musiikissa fanitan. Raakuus, raivo, meininki, räjähtävyys… MUTTA ennen kaikkea melodisuus. Kauniit melodiat. Ai että kun Cobain teki kauniita melodioita. Melodia,melodia,melodia.. Ooh melodiat kiehtovat musiikissa eniten.

En tiedä onko kukaan muu tehnyt melodisuuden ja rajun meiningin yhdistämistä tyylikkäämmin kuin Cobain? Mutta tämä oli hänen elämänsä mestarityö. Maailman parhaita levyjä. Piste.

Toim. Petri Kipinä

Varaa Tiisun levy verkkokirjastosta

Advertisements

3 kommenttia

Kategoria(t): Haastattelut, Musamaailman mietteitä - kuukauden artisti, Musasto suosittelee

3 responses to “Musamaailman mietteitä – kuukauden artisti: Henrik Illikainen eli Tiisu

  1. Kaitsu

    Hieno kirjoitus. Hienot sivut. Peukut!

  2. MÄxZÄ

    Kärkkyä ei mainittu! Mitä Henkka 2.0 ja Pexille kuuluu? 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s