Viikon levy on CocoRosien albumi Tales Of A GrassWidow

CocoRosie: Tales Of A GrassWidow.

CocoRosie: Tales Of A GrassWidow.

Outoa

Indie rock, indie folk, freak folk, psykedeelinen folk, New weird America… Vihattu ja rakastettu CocoRosie on yhtye, jota on vuosien kuluessa yritetty asettaa lukuisiin erilaisiin genreihin ja liikkeisiin. Bändi itse jättää luokittelut ja genretyksen muille ja tyytyy tekemään sitä mitä parhaiten (ei) osaa: musiikkia. Uusin albumi Tales Of A GrassWidow julkaistiin viime vuonna.

CocoRosiessa puhuttaa useimmiten musiikin paikoittainen taipumus saada kuuntelija tuntemaan olonsa epämukavaksi. Beat-runouden mieleen tuovat sanoitukset ovat usein monitulkintaisia, mutta joskus en ainakaan itse voi olla kuulematta niissä muuta kuin todella häiritseviä tarinoita. Noah’s Arkin ilmestyessä vuonna 2005 jouduin kuuntelemaan Armageddonin monta kertaa putkeen saadakseni selvän sen motiiveista. En saanut mielestäni rasistiselta kuulostavia sanoituksia:

 And oh what a pity the world’s not white / And oh what a shame I don’t have blue eyes / God must have been a color blind / If I made the world it would be all white.

Epämiellyttäviä viboja kuuntelijoissa ovat aiheuttaneet myös viittaukset insestiin (Werewolf), abortoituihin sikiöihin (K-Hole), väkivaltaan (South 2nd), seksismiin (By your side) ja uudella levyllä lapsen hyväksikäyttöön (Child Bride).

Eikä kyse ole vain sanoituksista. Bianca Casadyn lauluääni, joka kuulostaa korostetun, teeskennellyn lapsimaiselta, yhdistettynä Sierra Casadyn koulutettuun oopperamaiseen ääneen aiheuttaa monissa kuulijoissa niin positiivisia kuin negatiivisiakin reaktioita. Musiikki itsessään on ollut alusta asti jotain aivan muuta. Sierran kauniisti näppäilemät harppu ja piano ovat yhdistyneet rämisevien muovilelujen ja soittorasioiden kautta hip hop -biitteihin ja erilaisiin rytmisoittimiin. Tämäkin häiritsee monia, sillä ihmiskorva luonnollisesti tuntee itsensä huijatuksi, jos se kuulee jotain tavallisesta poikkeavaa. 

Grey Oceansia vuonna 2013 seurannut Tales of a GrassWidow on virkistävä muutos aiempaan levyyn. Grey Oceansissa ei sinänsä ollut mitään vikaa (paitsi ehkä levyn kansi ja sen uskomattoman ruma asettelu). Itsessäni se ei vain aiheuttanut juuri minkäänlaisia tunteita mihinkään suuntaan. Sinkkulohkaisut olivat CocoRosien rosoiseen, kotikutoiseen tunnelmaan tottuneille kuuntelijoille ehkä liian puhtaita ja kliinisiä, vaikkakin yleisesti ottaen fanien rakastama outous oli tallella. Se oli vain häivytetty jonnekin taustalle. Lemonade ja Gallows olivat kuitenkin lähes radioystävällisiä kappaleita, mikä ei sovi CocoRosien pirtaan. Yksikään levyn biiseistä ei ärsyttänyt itseäni tarpeeksi, että olisin jaksanut kuunnella levyä useampaan otteeseen, saadakseni selvän pidänkö levystä vai en.

Tales of a GrassWidow on tietyllä tapaa jatkumoa Grey Oceansille, mutta toimii paremmin. Turhan siisteiksi sämplätyt biisit on jätetty tällä kertaa väliin ja mahtava Antony Hegarty on saatu jälleen mukaan ensimmäistä kertaa sitten Noah’s Arkin. Hegartyn laulama kertosäe Tears for Animalsilla saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Biisi kuuluu muutenkin albumin vahvimpiin hetkiin. Siinä kuuluu CocoRosien levyillä aiemminkin vilahtanut mielenmaisema, jossa tunnetaan suurempaa yhteenkuuluvuutta luontoon ja eläimiin kuin ihmisiin ja moderniin maailmanmenoon. Tästä hetkellisestä, hivenen misantrooppisesta ekohippimeiningistä siirrytään sulavasti hämmentävään lapsimorsiantarinaan (Child Bride) ja loistavaan apokalypsitunnelmaan (End Of Time).

Loppulevy onkin sitten yhtä rumankaunista toimivuutta. Gravediggresson hypnoottisen kaunis kuva syksystä ja kuolemasta (kai),  Roots Of My Hairkääntää pakan sekaisin yhtäkkisellä pirteällä folk-kuviollaan ja Villainin jumputtava, junan lailla eteenpäin puksuttava biitti voisi toimia tanssilattialla. Huolimatta siitä, että kaikki tämä eriskummallinen erilaisuus on ahdettu yksiin kansiin, albumi toimii erinomaisesti kokonaisuutena. Sierran paikoittain monkumiseksi yltyvä laulu vie kuuntelijan toisiin maailmoihin ja Biancan lässyttävä huokailu on juuri ärsyttävän ja lumoavan rajalla. Outoa ja ehdottomasti kuuntelun arvoista. 

Alotreiv

 

 

 

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s