Viikon levy – The National: Trouble Will Find Me

The_National_-_Trouble_Will_Find_Me

God loves everybody, don’t remind me.

The National on yhtye, jonka kappaleet tunnistaa yleensä nopeasti, kun istuu vaikka illalla ravintolassa ja jokin Nationalin kappaleista lähtee soimaan, niin heti tunnelma hieman muuttuu. Ihmiset rauhoittuvat ja ryhtyvät kuuntelemaan – “onko tämä?” “National?” “Mikä tämä kappale olikaan?” jne. Tätä korostaa vielä se, että National ei ole koskaan ollut varsinainen hittibändi, vaan melkein minkä tahansa kappaleen heidän levyiltään voi panna soimaan ja levyä kuunnellut voi herkistyä siihen tunnelmaan, minkä kappale hänessä herättää.

Nationalin kuudes studioalbumi Trouble Will Find Me jatkaa Nationalin hyväksi havaitulla tiellä. Laulaja Matt Berninger laulaa (vaikka oikeammin hänen tulkintansa on jossain hyräilyn ja mutinan välimaastossa) upeita ja monitulkintaisia sanoituksia kun muu yhtye (Devendorffin ja Dessnerin veljesparit) luovat jykevän taustan monimutkaisine komppeineen ja polveilevine kitarakuvioineen. Musiikki ei ensikuulemalla edes ole ehkä vaikuttavinta mahdollista, mutta useammilla toistoilla alkaa huomata tiettyjen kappaleiden vetovoiman ja musiikin alkuun ehkä yksitoikkoisenkin olemuksen takaa löytyvän syvemmän luonteen, kuin pohjavirtaukset jotka hiljalleen rikkovat tyynen veden pintaa.

Kuten aiemmillakin The Nationalin levyillä Trouble Will find Me:lläkin on Matt Berningerin sanoitukset keskeisessä osassa; yhtenä esimerkkinä levyn loppupuolen kappale Pink Rabbits, jossa kuvaillaan parisuhteen jälkeistä tyhjyyttä ja hienosti rikotuin kielikuvin kuvataan miten kertomuksen henkilö miettii, miettiikö mennyt mielitettynsä häntä: “Am I the one you think about when you’re sitting in your faintin’ chair drinking pink rabbits?” Sanoituksellisesti on ovelaa, että ei ole olemassa faintin’ chair-tuolia mutta on fainting couch, samoin pink rabbit ei ole drinkki, mutta pink bunny on. Eli sanoitusten virheellisyys luo onnistuneesti kuvaa päähenkilöstä, joka on hiljallee romahtamassa.

“You didn’t see me I was falling apart
I was a television version of a person with a broken heart”

Muita hienoja hetkiä ovat mm. hauras Fireproof ja menevämmät Don’t swallow the cap ja Graceless, joistä jälkimmäisimmässä koetaan ehkä selkeimmin tuskaa siitä kuinka asiat eivät vain ole menneet niin kuin toivoisi, mm. sosiaalisesta kömpelyydestä johtuen.

Is there a powder to erase this?
Is it dissolvable and tasteless?
You can’t imagine how I hate this

Graceless

I’m trying, but I’m graceless
Don’t have the sunny side to face this

Varaa levy

Antti Impivaara

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s