Viikon levy – Arcade Fire: Reflektor

Arcade-Fire-ReflektorThe present age is one of understanding, of reflection, devoid of passion, an age which flies into enthusiasm for a moment only to decline back into indolence” Näin kirjoittaa Søren Kierkegaard esseessään nykyajasta, vuonna 1846, hyvin osuvasti nykyiseenkin nykyaikaan soveltuen. Tämä nimenomainen essee on ollut yhtenä temaattisena vaikuttajana kanadalaisyhtye Arcade Firen Reflektor-levylle, yhdessä Musta Orfeus-elokuvan ja haitilaisen rara-musiikin kanssa.

Arcade Firesta on tullut indiemusiikin suurin yhtye, oikeastaan jo ensimmäisestä levystään lähtien. Reflektorilla yhtye jälleen uudistuu, ollen kuitenkin oma itsensä – levy on jälleen erilainen Arcade Fire levy ja silti selkeästi kuitenkin nimenomaisesti Arcade Fire levy; tähän saakka jokainen yhtyeen levyistä on ollut omanlaisensa kokonaisuus ja uudistanut yhtyeen tyyliä. Tällä kertaa yksi tekijä uuden soundin takana lienee ollut tuottajana toiminut James Murphy, mies LCD Soundsystemin ja DFA-levy-yhtiön takaa. Häntä lienee kiittäminen levyn onnistuneista elektronisista soundeista. Etenkin sikäli, että levy ei kuulosta ‘elektroniselta’ vaan varsin ajattomalta ja ilmavalta, kuin syksyisen sadepäivän ilmaa olisi kerätty kuutiokaupalla ja muovailtu monumentaaliseksi äänimonoliitiksi. Reflektorin äänimaisema on ilmava, jylhä mutta ei painostava. Välillä voi kuulla punk-kitarointia, glam rockia, dub-tunnelmointia, diskoa, mutta kaikki nivoutuu yhdeksi kokonaisuudeksi, levyn nimen mukaisesti heijastaen kappaleita ja teemoja toisistaan.

Reflektor on tuplalevy, eli varsin pitkä, ja etenkin viimeisen kappaleen viimeiset kuusi minuuttia kaiutettuja kitaroita ja hälyääniä kuunnellessa tulee mieleen kysyä olisiko levyä voinut tiivistää niin että se olisi mahtunut yhdelle CD:lle? Luultavasti kyllä ja varmasti levy olisi ollut ytimekkäämpi tuolloin, mutta – olisiko se silloin sama levy? Tosin ehkä hieman yllättäen, Reflektor tuntuu keveämmältä ja helpommin sulavalta kuin edellinen levy Suburbs, pidemmästä kestostaankin huolimatta. Osa Reflektorin identiteettiä on juuri sen liiallisuus, että se on nimenomaan tuplalevy, että se on liikaa.

Yksi levyllä toistuvista teemoista on menetetty rakkaus, esimerkiksi kappaleilla It’s Never Over (Oh Orpheus) & Afterlife; ei mitenkään tavaton aihe popmusiikissa. Mutta vahvoihin tunnetiloihinhan musiikkia tarvitaan, kun sydän on särkynyt, on lohdullista ettei ole yksin. Ja toisaalta meneehän suru ohi.

Seems like a big deal now
But you will get over
When you get over
And when you get older
Then you will discover

That it’s never over

When love is gone
Where does it go?

And where do we go?

Levyn nimikappaleesta on tehty myös interaktiivinen musiikkivideo, johon kannattaa tutustua: https://www.justareflektor.com/

Varaa levy Vaskista

Antti Impivaara

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s