Procul…Procol…Harum…Harem?

Procol Harum – erään yhtyeen diskografia

Kaikki laadukkaat artistit ja yhtyeet eivät pääse musiikin kaanoneihin ja siten suuren yleisön tietoisuuteen. Esimerkiksi brittiläinen, vuonna 1967 perustettu Procol Harum on suorastaan rikollisen tuntematon yhtye. Silloin harvoin kun yhtye jossain mainitaan, sen nimi kirjoitetaan usein väärin. Eräs yhdysvaltalainen, filosofian varaprofessorina toiminut yhteiskuntateoreetikko/muusikko tarjosi progressiivista rockia käsittelevässä kirjassaan nimestä kolme eri versiota: Aluksi se on ”Procul Harum”, sitten”Procol Harum”, sitten taas ”Procul Harum”. Sisällysluettelossa nimi saa muodon ”Procul Harem”. Tilattuani yhtyettä käsittelevän kirjan eräästä nettikaupasta, luki laskussa ”Procul Harum”. Yhtyeen levynkansissa silti selvästi sanotaan, usein jopa isoilla tikkukirjaimilla, ”PROCOL HARUM”.

Procul…Procol Harum nousi brittiläisen rhythm and blues –ryhmän, The Paramountsin, tuhkasta. Gary Brooker toimi pianisti/laulajana. The Paramountsin rumpali, Barrie James (”BJ”) Wilson, vieraili Procol Harumissa heti alussa, muttei ollut mukana ensimmäisellä singlellä. Wilson oli yksi rockin kovimmista rumpaleista, ja Jimmy Pagekin aikoinaan haaveili hänestä suunnitellessaan Led Zeppeliniä.

Kitaristi Robin Trower (ex-Paramounts) ei myöskään ollut mukana ensisinglellä, mutta sen jälkeen hän oli yhtyeessä vuoteen 1971 asti. Trowerin ollessa kitarassa olennainen osa Procol Harumin soundia olivat ”tavallisesta” popista poikkeavat sointukulut, joiden päälle mies soitteli bluesia, usein tietämättä alla olevista soinnuista tuon taivaallista.

Ehkä suurin merkitys yhtyeen soundissa – Brookerin laulun lisäksi – on lähes aina ollut pianon ja Hammondin yhteissoinnilla. Hammond-velho Matthew Fisherillä olikin suuri osuus yhtyeen soundissa, kuten em. debyyttisingleltä kuulee:

A whiter shade of pale oli jo kirjoitettu, kun Fisher liittyi yhtyeeseen. Hän lisäsi siihen Bachmaisen urkuteeman. Virallisina kirjoittajina pysyi silti Brooker ja Reid, ja tämä ärsytti Fisheriä. Nähtyään teemansa nuottikirjoissa, ja kuultuaan sen vuosikymmeniä myöhemmin jopa soittoäänenä, asia alkoi hatuttaa Fisheriä niin paljon, että hän päätti 38 vuotta myöhemmin vaatia nimensä krediitteihin oikeusteitse. Fisher sai nimensä mukaan. Brooker totesi, että jos Fisherin nimi ilmestyy krediitteihin, hänen voi ottaa pois.Tästä syystä kappale on debyyttilevyn vuoden 2009 painoksessa bonuksena krediitillä ”Fisher/Reid”. Brooker pelkäsi, että mikäli Fisher voittaa, oikeustalot täyttyvät kohta muusikoista, jotka vaativat säveltäjäkrediittiä jopa soittamistaan rumpufilleistä.

Kahdesta ensimmäisestä singlestä (joista kumpikin aikoinaan valitettavasti suomennettiin) ei kumpikaan ollut mukana ensimmäisellä levyllä, mutta A whiter shade of pale on usein laitettu mukaan debyyttilevyn myöhäisempään versioon, joka on jopa nimetty kappaleen mukaan. Jostain syystä toista singleä, Homburgia, pidettiin aikoinaan debyyttisinglen kopiona. 

Brooker on aina ollut pääsäveltäjä Procol Harumissa, mutta myös Fisher ja Trower osallistuivat. Tekstit ovat poikkeuksetta olleet Keith Reidin käsialaa. Seuraavaksi tämä teksti käy läpi Procol Harumin studiolevyt sekä yhden livelevyn. Levyjen ohessa olevat Vaski-linkit johtavat vain tiettyyn julkaisuun kustakin levystä. Muitakin versioita saattaa silti löytyä.

Procol Harum (Regal Zonophone, 1967)

procol harum

Ensimmäisellä levyllä soittivat debyyttisinglellä soittaneet Brooker, Fisher, David Knights (basso) sekä toisella singlellä mukaan tulleet Wilson ja Trower. Levy äänitettiin pitkälti livenä studiossa. Avausraidasta, mennyttä kunniaa käsittelevästä Conquistadorista, tuli yksi yhtyeen klassikoista. Monessa levyn kappaleessa on hämärä teksti. Oma hautakivi seuraa kertojaa joka paikkaan Brookerin ja Reidin ensimmäisessä yhteisessä tuotoksessa Something following me .

She wandered through the garden fence on musiikillisesti jopa hittimäinen, mutta tekstissä on ”kiistanalaisia” aineksia (“…she grasped me firmly by the wrist, and threw me down upon my back and strapped me to her torture rack”). Bluesahtavan bassoriffin varassa kulkeva Cerdes (outside the gates of) on tekstiltään hullunkurista myyttihölynpölyä. Bassointron jälkeen Fisherin komea Hammond laittaa kappaleen käyntiin.

Salad days (are here again) käsittelee vaikeuksia ihmissuhteessa. Reidin teksteissä tuli jatkossakin olemaan paljon ihmissuhteiden käsittelyä. A Christmas camelin teksti on niin ikään outo (”…while some Arabian sheikh most grand impersonates a hot-dog stand”), mutta musiikillisesti kappaleessa on tuttuja, tarttuvia Brooker-tavaramerkkejä.

Tyylikkäästi rokkaavan Kaleidoscopen teksti kuvaa ”pihalla oloa” – yksi Reidin lempiaheista. Debyytti päättyy Fisherin Repent walpurgis –instrumentaaliin, joka kulminoituu Trowerin hienoon kitarasooloon. Jo tällä ensimmäisellä levyllä pistää korvaan Brookerin laulu, Fisherin mielettömän musikaalinen Hammond-työskentely, Wilsonin omaperäinen rummuttelu, David Knightsin melodinen bassottelu sekä Keith Reidin monitulkinnalliset tekstit.

Varaa Vaskista

Shine On Brightly (Regal Zonophone, 1968)

shine on brightly

Ensimmäinen levy oli soundeiltaan melko tukkoinen, mutta toinen levy soundaa jo paljon paremmalta. Tekstit käsittelevät pitkälti eksyksissä oloa. Soittajat ovat samoja kuin debyytillä, mutta soitinvalikoima on laajentunut. Sävellyksissä on vielä enemmän erilaisia vivahteita, ja sovitukset ovat rikkaampia.

Quite rightly so avaa levyn tarttuvalla melodialla. Tekstissä ollaan taas ”pihalla”. Nimikappale, Shine on brightly, on erittäin rikas sointumaailmaltaan. Etenkin särmikkääseen kertosäkeeseen johtava ”barokkivälike” bassomelodioineen ja urkunousuineen on lumoava. Teksti on tyypillistä itsetutkiskelua 60-luvun lopun Reidiltä.

Skip Softly (my moonbeams) on musiikillisesti letkeä ja humoristinen, mutta tekstissä ollaan jälleen ankeammissa tunnelmissa (”Skip softly, my moonbeams, for I have heard tell that the stairs up to heaven lead straight down to hell”). Rukousmainen Wish me well –blues on Brookerin ja Trowerin duetto. Reidin mukaan ideana oli tehdä oma gospelkappale.

Musiikillisesti melko alakuloisessa Rambling onissa Batman-elokuvasta vaikutteita saanut mies miettii, miksei hänkin voisi lentää, ja päättää testata. Brookerin laulutulkinta ei kuulosta järin innostavalta, mutta toisaalta se tukee tekstiä. Magdalene (my Regal Zonophone):ssa mainitaan jostain syystä Procolin levy-yhtiö. Kappale on musiikillisesti hienostunut ja juhlallinen valssi, joka ennakoi Grand Hotel –levyä. Melodia on kaunis.

Sitten tullaan levyn päättävään eepokseen, In Held ’Twas In I, joka koostuu monesta osasta. Kappale alkaa mystisellä, ihmisääneltä kuulostavalla ”dronella”, jonka päälle ilmestyy Brookerin lausuva ääni. Opimme pyhiinvaeltajasta, joka on kuullut  Dalai-lamalta elämän tarkoituksen: ’Well my son, life is like a beanstalk, isn’t it?’ Kappale käy läpi mitä erilaisempia osia hämärästä ”munkkihymnistä” Händel-koraaliin. In Held ’Twas In I on tietääkseni ollut tärkeä vaikuttaja ”proge-eepos” –ilmiön synnyssä. Minusta Genesiksen Supper’s readyn ”a flower?” –toteamus jatkoineen muistuttaa kovasti “Well my son…” –kohtaa.

Varaa Vaskista

A Salty Dog (Regal Zonophone, 1969)

salty dog

Kolmannen levyn tuotti Fisher. Studion kaapissa oli monenlaisia soittimia, ja niitä myös innostuttiin käyttämään. Jokainen biisi on täysin erilainen kuin edellinen. Parissa kappaleessa on itse sovitettu orkesteri, yksi on Rolling Stonesin treenikämpällä äänitetty blues yhden särökitaran säestyksellä….

Lokkien ääni käynnistää sanoinkuvaamattoman hienon nimikappaleen. Brooker teki itse kappaleen tyylikkään orkestraation ilman alan koulutusta. Tämä pitkätukka myös johti orkesteria joidenkin ”vakavien” soittajien suureksi harmiksi. Wilsonin polyrytmiset fillit rumpujen mukaan tullessa ovat legendaarisia. En tiedä onko sattumaa, että Genesiksen eepos, Supper’s ready, alkaa samoilla soinnuilla…

The milk of human kindnessilla Brooker soittaa studiossa ollutta honky tonk –pianoa. Jälleen lauletaan ihmissuhdeongelmista. Too much between us on mielettömän upea, utuinen valssi. Kappale on täydellinen kynttilän valaisemaan huoneeseen pimeänä talvi-iltana.

The devil came from Kansas on hidas, särmikäs rock alati moduloivan ”singalong” -kertosäkeen kera. Boredom kuulostaa siltä, kuin bändi olisi ajautunut jollekin saarelle ja alkanut musisoida sieltä löytämillään soittimilla.

Juicy John Pink on riisuttu blues, jonka Brooker laulaa Trowerin sähkökitaran säestyksellä. Ainoa muu soitin on Brookerin huuliharppu. Tälle täydellisenä kontrastina kuullaan Fisherin kaunis Wreck of the Hesperus, johon mies teki itse orkestraation. All this and moressa Brooker on käyttänyt tehokkaasti hyväkseen ”vähennetyt soinnut johtavat sinut mihin tahansa” –viisautta.

Ensimmäinen Trowerin yksin laulama Procol Harum –kappale, Crucifiction Lane, on sekä musiikin että tekstin osalta melko pimeä, mutta hyvinkin viehättävä. Kappaletta voisi ehkä luonnehtia kieroutuneeksi blues-balladiksi. Kertosäke on  todella särmikäs.

Fisherin laulama, kaunis Pilgrim’s progress päättää hienon levyn todella kauniilla melodialla. A Salty Dog on tyylillisesti hajanaisin Procol Harum -levy, mutta heikkoja kappaleita siltä on vaikea löytää. Kuten ensimmäisen levyn kannen, myös tämän kannen työsti Reidin tyttöystävä. Tällä kertaa kuvassa on itse Reid!

Varaa Vaskista

Home (Regal Zonophone, 1970)

home

Fisherin ja Knightsin lähdön jälkeen mukaan tuli Brookerin vanhasta bändistä (The Paramounts…) tuttu Chris Copping, joka otti hoitaakseen sekä basson että urut. Soittajakokoonpano oli ensimmäistä kertaa nelimiehinen. Soundi oli siis riisutumpi kuin ennen.  Tietääkseni kahdessa kappaleessa urkuja soittaa yllättäen Keith Reid. Home on minusta yhtyeen parhaita levykokonaisuuksia, ellei paras. Tuottajaksi tuli Chris Thomas, joka oli myöhemmin mm. miksaamassa Pink Floydin The Dark Side Of The Moonia.

Whiskey train avaa levyn rautaisella kitarariffillä. Kappale antaa harhaanjohtavan kuvan levystä, sillä ihan näin perustunnelmissa ei muulloin olla. Ainoa kosketinsoitin kappaleessa on juuri ja juuri kuuluva piano. Dean man’s dreamin raaka teksti pistää miettimään, oliko Reidillä kaikki kunnossa. Kappale on mielettömän hieno, ja siinä on Brookerin soinnuttelua parhaimmillaan. Se on myös karmiva – etenkin kohta, jossa Brooker hylkää laulun ja alkaa miltei huutamalla kuvata kohtausta hautausmaalla. Joku on yhdistänyt kappaleen Nosferatu-elokuvaan ja laittanut YouTubeen. Täytyy myöntää, että toimii:

Still there’ll be moressa Brooker luettelee hirveyksiä, joita aikoo jollekin tehdä. Surullinen Nothing that I didn’t know –valssi käsittelee edesmennyttä naista nimeltä Jenny Drew. Kappale päättyy haikeaan, laskevaan harmonikkamelodiaan.

About to die on yksi Procol Harumin parhaista kappaleista – todella upea rock-luomus Trowerilta. Iho menee kananlihalle, kun Brooker laulaa ”A candle burning bright enough to tear the city down” –melodiaa. Copping saa ”kertosäkeessä” bassolla aikaan uskomattoman grooven.

Piggy Pig Pig vilisee vähennettyjä sointuja, mutta on silti särmikäs rock-kappale, jossa on määrätietoisesti eteenpäin puskeva poljento. Sitten seuraakin Procol Harumin toinen eepos, Whaling stories, joka on täydellinen luomus ”teeskentelevien rock-eeposten” ylpeässä genressä. Kaikki on kohdallaan – alun kitaralickeistä hy-hy-hyytävään väliosaan nousevine asteikkoineen ja Brookerin huutamine teksteineen: 

Viimeisen päälle mukava lopetuskappale, Your own choice, kuulostaa lattealta edellisen latauksen jälkeen. Kappaleiden järjestystä olisi ehkä voinut miettiä enemmän. Toisaalta voi olla hyvä, että pimeyden keskeltä tullaan lopuksi valoon.

Varaa Vaskista

Broken Barricades (A&M, 1971)

broken barricades

Edellisen levyn nelimiehinen kokoonpano jatkaa tälläkin levyllä. Trowerin kitara on entistäkin suuremmassa osassa. Avauskappale, Simple sister, on aina ollut ahkerasti keikkaohjelmistossa. Tätä melko tavallista rockia värittää Wilsonin stop-start –rummutus. Kappaleen kohokohta on pitkä instrumentaalivälike orkestereineen ja mandoliineineen.

Nimikappaleessa Brookerin pianoarpeggiot toteutettiin tuottajan ehdotuksesta Moogilla.  Memorial drive on hieno rock-kipale, joka on edelleen usein keikkasetissä. Basson jättäminen pois säkeistöistä oli neronleimaus.

Luskus delph on musiikillisesti hyvin suloinen kappale. Brooker on sanonut yrittäneensä peittää Reidin tuhmia sanoja sokerisella kuorrutuksella. Toisen vinyylipuolen avaava Power failure kuvaa mitä tapahtuu, kun keikalla menee sähköt – eli muu bändi lopettaa, ja rumpali aloittaa soolon, kunnes sähköt palaavat ja biisi jatkuu. Song For A Dreamer oli tribuutti Jimi Hendrixille. Kappale on utuinen, ja Trower lausuu sanat.

Playmate of the mouth on tuhmaa Reidiä. Vasket korostavat kappaleen ”suggestiivisuutta”. Brookerilla oli kappaletta laulaessa nuha, ja sen kuulee! Levyn päättää Trowerin kahden soinnun, pitkälti slidella soitettu Poor Mohammed, jonka hän itse laulaa.

Procol Harumin äärimmilleen riisuttu tyyli oli tullut tiensä päähän. Trower lähti soolouralle, kenties rohkaistuneena kitaran suuresta osasta viime levyillä. Muutoksia oli luvassa…

Varaa Vaskista

Live In Concert With The Edmonton Symphony Orchestra (Chrysalis, 1972)

edmonton

Yhtye sai tilaisuuden esiintyä Edmonton Symphony Orchestran kanssa, ja Brooker kirjoitti pikaisesti orkesterisovituksia. Tässä vaiheessa kitaristina oli Dave Ball, jonka visiitti jäi lyhyeksi. Yhtye oli jo muutamaa vuotta aiemmin esiintynyt erään orkesterin kanssa, joten kokemusta tästä maailmasta oli hieman. Harjoitukset ja itse esiintyminen eivät sujuneet kommelluksitta, ja suuri osa materiaalista soitettiin kahteen kertaan.  Yleisöstä kukaan ei poistunut, kun toinen kierros alkoi…

Majesteettinen Whaling stories oli itsestään selvä valinta settilistaan, ja mahtavasti se tällaisena versiona toimiikin – varsinkin kappaleen kliimaksikohta. A Salty Dog oli alun perinkin orkesterin kanssa äänitetty, joten sen kohdalla ei mistään riskin ottamisesta ollut kyse. Conquistador oli viime hetken lisäys projektiin, mutta Brooker ehti orkestraation lisäksi säveltää kappaleen teemaan sopivan, hassun espanjalaistyylisen intron.

Parikymmentä minuuttia pitkä In Held ’Twas In I oli tietysti pakollinen valinta. Myös Reid vieraili lavalla lausumassa oman osuutensa. Miltäköhän yhtyeen jäsenistä tuntui, kun he lavan takana kuulivat, että tämäkin kappale piti vielä esittää toisen kerran? Dave Ball poistui yhtyeestä, kun seuraavan levyn äänitykset oli jo aloitettu. Hyvin hän kuitenkin kitaristintointa hoiti sen aikaa, kun Harumissa ehti olla.

Varaa Vaskista

Grand Hotel (Chrysalis, 1973)

grand hotel

Dave Ball lähti äänitysten jo alettua, ja tilalle tuli Mick Grabham. Copping siirtyi täyspäiväiseksi urkuriksi, ja basson varteen otettiin Alan Cartwright. Kannessa Grabhamin pää on liitetty Dave Ballin vartaloon (äärimmäisenä vasemmalla), sillä kuvat oli räpsitty jo alkuvaiheessa. Grabham korvasi lähes kaikki Ballin soittamat kitaraosuudet.

Grand hotellilla mentiin paikoin pröystäilyn maailmaan. Nimikappale kuvaa tavallaan bändin kiertue-elämää, mutta se on myös humoristisen yliampuva lista ylellisyyksistä, mitä hotellielämään voi kuulua. Kappale käy musiikillisesti läpi jos jonkinlaista hienostelua Wieniläisine vaikutteineen. Toujours l’amour -kappale rokkaa lujaa. Esiin nousee Grahamin tyylikäs kitarointi.

A rum tale on ylevä valssi taivaallisella melodialla. Tekstissä on jouduttu naisen kaltoin kohtelemaksi, ja alkoholi maistuu. Siksi musiikin juhlallisuus tekee kokonaisuuden melko ironisen kuuloiseksi. TV Caesarissa huomiota saavat TV-ohjelmien isännät.

Toisen vinyylipuolen avaavaan A Souvenir of Londoniin Brooker yritti vangita katusoittosoundin. Kappale on hyvin onnistunut. Akustiset kitarat ja mandoliinit rämpyttävät rosoisesti, ja Brooker vetää ”tuhman” laulutulkinnan. Tekstin sisältö on varsin ”kiistanalainen”. Idea lähti kynästä, jossa luki ”a souvenir of London”, mutta Reidin ”tuliainen” onkin jotain aivan muuta! Amerikkalaisten liikalihavuutta huvittavasti käsittelevä Bringing home the bacon on aina ollut vakiovieras yhtyeen keikkaseteissä.

Salaperäinen ja lumoava For Liquorice John on minusta jälleen yksi Procol Harumin parhaista kappaleista. Tekstin tarinan tausta on pitkä, mutta lyhyesti sanottuna kappale kirjoitettiin erään vanhan kaverin muistolle, joka oli juuri tappanut itsensä hyppäämällä talon katolta. Etenkin mollin ja duurin vaihteluun perustuva pianoteema, joka lopuksi kuullaan huuliharpun kera, saa ihon kananlihalle.

Eräästä Bachin preludista alkuinspiraation saanut Fires (which burn brightly) on hyvin elegantti ja soinnuiltaan rikas kappale. Päätöskappale Robert’s box saattaa viitata Beatlesin Doctor Robertiin. Ainakin teksti on samantyyppinen. Säkeistön ja kertosäkeen välillä on musiikillisesti hauska kontrasti.

Grand Hotel on minusta Procol Harumin parhaita kokonaisuuksia, ja kaikki kappaleet kuulostavat siltä, että ne kuuluvat samalle levylle. Yhtye sai kuitenkin  ”pröystäilyt pröystäiltyä”, ja seuraavaa levyä lähdettiin tekemään erilaisissa tunnelmissa…

Varaa Vaskista

Exotic Birds And Fruit (Chrysalis, 1974)

exotic birds

”Is it on, Tommy?”, tiedustelee joku (Grabham?) äänittäjältä, ja reipas barokkirock, Nothing but the truth, pamahtaa käyntiin. Exotic Birds And Fruit on perustavaraa pariin edelliseen levyyn verrattuna. Mukana on pari hienoa perusrockia, Monsieur R Monde sekä Butterfly boys. Ensiksi mainitun teksti on varsin skitsofreeninen, ja lopuksi kuullaan Brookerin räkäinen nauru. Butterfly boys kommentoi aika kovalla kädellä yhtyeen levy-yhtiötä, Chrysalista, jonka logossa on perhonen.

Elegantti Beyond the pale kuvaa kaiken sellaisen etsimistä, mitä ei koskaan voi löytää. As strong as Samsonin ns. ”ajankohtainen” ja ”yhteiskuntakriittinen” teksti on ihmeen suora 70-luvun Reidiksi. Hector suomensi kappaleen Liisa Pien –levylleen, nimellä Kuin Juudas. The idol käsittelee pettymystä esikuviin. Musiikillisesti säkeistö vaihtelee lumoavasti F- ja Es-mollin välillä. Lopussa kuullaan Grabhamilta sooloilua, ja Brooker toistaa ”just another idol turned to clay”. Hieno päätös vinyylin A-puolelle. 

The thin end of the wedge on ainutlaatuinen tapaus Procol Harumin historiassa. Vinksahtanut riffi, jota basso ja kitara soittavat yhdessä, vie mukanaan. Eikä nyt heti tule mieleen kappaletta, jossa olisi yhtä hieno siirtymä säkeistöstä kertosäkeeseen. Tämä on sellainen kappale, jota joko rakastaa tai vihaa. Ainakin minä ja Robert Fripp kuulumme ensiksi mainittuun ryhmään.

Levyn päättää tunnelmallinen New lamps for old. Luultavasti Reid kritisoi kappaleessa vanhojen tapojen ja käytäntöjen pakonomaista vaalimista, mutta hienosta kertosäkeestä itselleni tulee päinvastainen fiilis; vanhat asiat takaisin! Kappale on hieno jo pelkästään sävellyksenä, ja yksinkertainen kertosäe saattaa hyvin olla yksi Brookerin parhaimmista.

Procol Harum kaipasi uusia tuulia, ja yhtyeen ja tuottaja Chris Thomasin tiet erkanivat tämän levyn jälkeen. Thomaskin on sanonut, ettei ollut enää niin vaikuttunut yhtyeen kappaleista, että olisi saanut niistä tuotannollisia ideoita.

Varaa Vaskista

Procol’s Ninth (Chrysalis, 1975)

procol's ninth

Yhtye sai tuottajakseen legendaarisen Leiber & Stroller -kaksikon. Miehet yrittivät kuitenkin koko ajan tyrkyttää yhtyeelle omia uusia kappaleitaan. Yhtye ei kiinnostunut, mutta sen sijaan soitteli välillä huvikseen kaksikon vanhoja klassikoita, ja yksi näistä päätyikin levylle.

Levyn avaavasta, 60-luvulla kirjoitetusta Pandora’s boxista tuli hitti. Tuottajakaksikko lisäsi siihen koukuttavan marimbateeman ja huilusoolon.

Taking the timen soinnutukset ja puhallinvälike voisivat olla jostain Duke Ellingtonin alkuaikojen kappaleesta. Sodankäyntiä kuvaava, energinen Unquiet zone esittelee Wilsonin uskomatonta rumputyöskentelyä. Sointujen ripottelu outoihin paikkoihin säkeistössä on koukuttava efekti. Kaikki haukkuvat kilpaa taisteluhenkistä Final trust­ia. Eihän se mikään neronleimaus ole, mutta ainakin melodia on tarttuva!

Without a doubtin tekstissä kertoja on suunnittelemassa mitä milloinkin (sonetti, kirja, näytelmä), mutta toteaa aina, että jos vain olisi alkuidea, niin loppu seuraisi epäilemättä! Tyylikäs säkkipillimäinen teema avaa kauniin The piper’s tunen, mutta sitä ei kuulla säkkipillillä, vaan uruilla. Reipas Typewriter torment ei ole Brookerin terävimpiä sävellyksiä, mutta hyvin se toimii hitaan kipaleen jälkeen. Reidin teksti kertoo jostain mystisestä kirjoituskonesairaudesta!

Levyn päättää cover-versio Beatlesin Eight days a weekistä. Yhtye soitti sitä lämmittelymielessä, ja kaikkien yllätykseksi ja häpeäksi se päätyi levylle asti! Yhtyeen piti vielä tehdä toinen levy Leiberin ja Strollerin kanssa, mutta intoa tähän ei riittänyt. Siispä tiet erkanivat.

Varaa Vaskista

Something Magic (Chrysalis, 1977)

something magic

Copping siirtyi koskettimista takaisin bassoon, ja kosketinsoittajaksi tuli Pete Solley. Ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa Hammond jäi pois, ja tilalle tuli Farfisa-urut. Monet pitävät Something Magicia huonona levynä, mutta en näe miksi. Yhtyeen viimeinen eepos, lähes 20-minuuttinen The worm and the tree toki jakaa mielipiteitä, ja sitä tunnutaan pitävän luokattoman huonona teoksena, mutta pienellä huumorintajulla sitä voi pitää jopa viehättävänä.

Nimikappale alati moduloivine sointuineen ja ”taianomaisine” pianoineen on tyylikäs. Lumoava Skating on thin ice on pakollinen valssi, ja sävellyksessä on paikoin salaperäistä tunnelmaa. Kappaleessa kuullaan ensimmäistä kertaa Coppingin orkesterisovitus. Wizard man poikkeaa kolmen soinnun rallina täysin muista kappaleista. Tätä singlejulkaisua ei edes pitänyt levylle laittaa, mutta se keventää mukavasti tunnelmaa tummempien kappaleiden keskellä. Kaiken lisäksi se on varsin tarttuva!

The mark of the claw on Grabhamin ainoa Procol Harum –sävellys, mutta varsin tasokas ja hyvin yhtyeelle istuva kappale. Strangers in space on ehkä Procol Harumin toiseksi haukutuin kappale (haukutuin seuraa perässä). En ymmärrä tätäkään. Kappale on tunnelmaltaan puoleensavetävän utuinen, ja musiikki kuvaa täydellisesti salaperäistä, moniselitteistä tekstiä.

Sitten? Kuulemme Reidin tarinan madosta, joka menee puuhun ja tappaa sen sisältä päin. Sitten tulee mies ja kaataa puun, ja tilalle kasvaa uusi. Kuulijan hermoja ei säästä se, että Brooker päätti Pekka ja Susi -tyylisesti lausua koko tarinan! Tätä päätöstä hän onkin sittemmin katunut. Väittäisin, että teos sisältää kaikesta huolimatta kohtia, joissa Brookerin sävelkynä on ollut todella terävä. Jo kappaleen aloittava mystinen, yksiääninen pianomelodia kutsuu kummasti mukaansa. Kokonaisuuden voi kokea sangen koomiseksi, mutta en usko, että sitä täysin otsa kurtussa on tehtykään. Reid sanoi levyn julkaisemisen aikoihin, että tekstin innoittajana oli rock-lehdistö!

Varaa Vaskista

Yhtye koki olevansa väsynyt, ja Brooker lopetti sen toiminnan. Tämän jälkeen hän keskittyi lähinnä pubin pitämiseen ja perhokalastukseen. Hän voitti Euroopan mestaruuden tässä lajissa, ja teki aiheesta myös opetusvideon, Fly fishing in Clear Waters!

The Prodigal Stranger (Zoo Entertainment, 1991)

prodigal stranger

Fisher ja Reid olivat vierailleet jo Brookerin Echoes in the night –levyllä vuonna 1985. 1990-luvun alussa miehet kasasivat Procol Harumin uudelleen, ja mukaan saatiin myös Trower. Wilson oli valitettavasti kuollut, oltuaan jokusen vuoden koomassa. Neljä vanhan tiimin jäsentä sai kuitenkin aikaiseksi levyn, jonka joku nimesi kaikkien aikojen parhaaksi comeback-levyksi (minusta Deep Purplen Perfect strangers ansaitsee kyseisen kunnian…). Hammondia kuullaan paljon, ja sekös miellyttää.

Avauskappale, The truth won’t fade away, käsittelee kadonneita sivilisaatioita, mutta sen voi myös tulkita pohdiskeluksi 60-luvun idealismien särkymisestä. Holding on on kaunis maailmanparannuskappale. Man with a mission nimensä mukaisesti puskee määrätietoisesti eteenpäin. Säkeistö on erityisen upea. The king of hearts on tunnelmallinen balladi korttipeliin viittaavine ”The King of Hearts no more, but the King of the Broken-hearted” –sanaleikkeineen.

One more timessa kehotetaan muistamaan vielä kerran miten hyvältä päättynyt suhde tuntui. Lieneekö takana myös viittaus Procol Harumin vanhoihin päiviin? All our dreams are sold on Trowerin ainoa sävellyspanos levylle, mutta se on yksi levyn parhaimmista vedoista. Siihen on ladattu tonnikaupalla särmää, ja jokainen osa kulkee todella hienosti. 

Tuhat modulaatiota läpi käyvä Perpetual motion on haikea balladi 6/8-tahtilajissa kauniilla kertosäkeellä. Päätöskappaleessa The pursuit of happiness Brooker näyttää, että sävellyskynä on edelleen terävä ”soinnukkaiden” balladien suhteen.

The Prodigal Stranger oli tasokas paluu, ja etenkin Fisherin paluu toi siihen lisälaatua. Jos pari kappaletta olisi jätetty pois, se olisi silti voinut olla vielä vahvempi. Toisaalta siitä, mitkä ne kaksi kappaletta olisivat, tuskin kaikki olisivat samaa mieltä.

Varaa Vaskista

The Well’s On Fire (Eagle Records, 2003)

well's on fire

Vuonna 2003 julkaistiin Procol Harumin toistaiseksi viimeinen studiolevy, The well’s on fire. Kokonaisuutena se on mielestäni vahvempi kuin edeltäjänsä. Se on myös paljon ”bändimäisempi”. Kokoonpano, johon kuului mm. kitaristi Geoff Whitehorn, oli soittanut keikoilla jo vuosia, joten yhteissoitto pelaa hyvin. Levy äänitettiin pitkälti livenä studiossa. Fisherkin on edelleen mukana, ja sehän takaa heti jonkinlaisen laadun..

Jokaisen brittiyhtyeen pitää tehdä oma ”Englanti ei ole entisensä” –kappaleensa, ja avauskappale An old English dream on Procol Harumin versio. Säkeistön musiikin kaihoisuus alleviivaa tekstiä, mutta kertosäkeessä räjähtää. Shadow boxed on tekstin osalta hauskaa hölynpölyä. The blink of an eye oli tuolloin pakollinen 9/11 -pohdiskelu. Ikääntyvien artistien menevämmät kappaleet voivat joskus olla epätoivoisia yrityksiä”rokata”, mutta Brooker & co hoitaa tämän puolen vailla korniutta 2000-luvullakin. The VIP room on rautainen rock-viisu humoristisella tekstillä, ja vähempikin särmä riittäisi.

“If I’m gonna die, wanna die in the VIP room. Not out in the cold, with the rest of the goons
If I’m gonna choke, gotta be on a silver spoon. If I’m gonna croak, gotta be on a velvet rope”

Fisherin ensimmäinen sävellys levyllä, bluesahtava ja sähköpianon varassa kulkeva The question, pyörii läpi kappaleen saman kolmen soinnun päällä. Sitten tulee pommi. This world is rich (for Stephen Maboe) on yksi Brookerin parhaimmista sävellyksistä ikinä. Brooker laulaa etelä-afrikkalaisen aktivistin suulla siitä, miten heikompiosaisia tulisi auttaa. Teksti lähti liikkeelle Stephen Maboen lausumasta fraasista, ”This world is rich, but it is not mine”. YouTubessa ei valitettavasti ole studioversiota, mutta tästä liveversiostakin tunnelma välittyy hyvin.

Fellow travellers on otettu suoraan eräästä Händelin kappaleesta, johon Fisher ihastui konsertissa vierailtuaan. Wall street bluesissa Brooker ja pojat näyttävät jälleen, miten ikämiehet rokkaavat parhaimmillaan. Kuvaus ahneudesta ja ”kusetetuksi” tulemisesta päättyy jokaisen säkeistön päätteeksi hauskaan johtopäätökseen, ”They took your money an’ your shoes. And now you’ve got the Wall Street blues”. The emperor’s new clothes on pakollinen ”poliitikot valehtelevat” –kannanotto, mutta satumainen musiikki on kaukana ”rotestilaulu”-tyylistä.

So far behind on vanha, aiemmin levyttämätön Brooker/Reid-kappale, joka lisää pökköä pesään rauhallisen kappaleen jälkeen, ja Brooker huutaa James Brownmaisesti ”bridge!” ennen ”siltaan” siirtymistä. Every dog will have its day on tekstillisesti hysteerisen hauska ja musiikillisesti komeasti svengaava perusrock. Kappaleessa kuullaan jopa Brookerin ulvontaa! Energiasta ei ole pulaa, mutta se ei ole kaoottista, vaan brittiläisen herrasmiesmäistä.

Levyn päättävä kaunis Weisselklenzenacht (The Signature) on tavallaan jatkoa ensimmäisen levyn Repent walpurgis­ille, sillä sekin on instrumentaali Fisherin kynästä, ja siihen sisältyy kitarasoolo. Ensimmäinen nuotti etuheleineen voisi avata A whiter shade of palen, ja päämelodia muistuttaa hivenen Plaisir d’amouria. Kun kappaleen ”mollikohta” lähtee toisen kerran alusta rajumman kuuloisena, on se niin sydäntä raastavaa kuultavaa, että paidan rintamus on läpimärkä kymmenessä sekunnissa.

Varaa Vaskista

Muuta kuin levyjä?

Vaskista löytyy kirja Procol Harumista – Claes Johansenin Procol Harum: beyond the pale. Kirjoittaja on keskustellut monen yhtyeessä vaikuttaneen jäsenen kanssa, joten kirja ei pohjaudu vain arkistojen kaivamiseen. Kirja on tosin Procol Harum –diggarin näkökulmasta katsottuna harmillisen lyhyt! Vaskista löytyy myös kaksi Procol Harum –DVD:tä. Viehättävän intiimi Live at the Union Chapel näyttää yhtyeen esiintymässä suht’ pienelle yleisölle. Fisher on vielä mukana. Vuonna 2008 julkaistu In concert with the Danish National Concert Orchestra & Choir on eri tavalla viehättävä. Se tallennettiin aurinkoisena päivänä Tanskan radion sinfoniaorkesterin kanssa Ledreborgin linnan puistossa, vuonna 2006. Procol Harumista on olemassa vallan mainio nettisivusto, Beyond the pale. Sen ylläpitäjät ovat todella panostaneet laatuun, ja jopa itse Reid on tarkistanut sivulla olevia sanoituksia.

Procol Harum on edelleen kasassa. Sen keikkasetti muuttuu koko ajan, ja usein Brooker ilmoittelee muille vasta kesken keikan, mitä seuraavaksi soitetaan. Jokin aika sitten kuultiin jopa In Held ’Twas In I! Mikäli Suomi vielä joskus yhtyeen reitille osuu, suosittelen käymään. Kaksi kertaa olen yhtyeen nähnyt, ja kappalelistat olivat täysin erilaisia. Itse en ollut vielä silloin edes syntynyt, mutta vuoden 1974 Ruisrockista kukaan ei tunnu muistavan muuta kuin yllä lentävät lokit ja A Salty Dogin!

-The Työharjoittelija-

Advertisements

2 kommenttia

Kategoria(t): Musasto suosittelee

2 responses to “Procul…Procol…Harum…Harem?

  1. Oikein mielenkiintoista kyllä, mutta vastaisuudessa neuvoisin tarttumaan vain yhteen hyvään levyyn per bändi (maksimissaan kaksi) ja kirjoittamaan vain siitä eikä tarttua koko tuotantoon vaikka bändi olisi kuinka hyvä. Bändistä itsestään voi kertoa koko tuotantoa apuna käyttäen mutta biiseistä ei tarvitse listata kaikkia. Kappaleanalyysit alkavat olla puuduttavaa luettavaa, itse jos toisellekin, vaikka kiinnostusta olisikin. Blogikirjoitukseksi tämä siis oli aivan liian pitkä, joten seuraavalla kerralla ’The Työharjoittelija’ voisi tiivistää kirjoitelmansa ytimekkäämmäksi (ja lyhyemmäksi). Näin saadaan tekstistäkin lukiaystävällisempää.

    -Lilli-

    • Nyt olen Lillin kanssa ehdottomasti eri mieltä. Minusta oli todella kiinnostavaa lukea näin perusteellinen selvitys Procol Harumin koko levytetystä tuotannosta. Minulle Procol Harum on sellainen puolituttu bändi (kaikki levyt kuultu, mutta useimmat vain kerran tai kaksi). Tämä kirjoitus minut taas innostumaan ja haluamaan kuunnella Procol Harumia lisää. Toivottavasti tämän tyyppisiä juttuja tulee muistakin bändeistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s