Viikon levy on Pretty Things: SF Sorrow (1968)

Pretty Things: SF SorrowEnsimmäinen levytetty rock-ooppera

Brittiläisen Pretty Things -yhtyeen vuonna 1968 ilmestynyt albumi SF Sorrow on ensimmäinen koskaan levytetty ja julkaistu rock-ooppera. Huonosta myynnistä ja aliarvostuksestaan huolimatta SF Sorrow on saavuttanut merkittävän kulttimaineen. Se on nostettu hiljalleen aikojen saatossa täysivertaisena virstanpylväänä samalle jalustalle,  kuin Pink Floydin albumi Piper At the Gates of Dawn tai The Beatlesin Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club BandSF Sorrow loi käsitteen rock-ooppera. Usein on virheellisesti luultu, että The Who:n albumi Tommy olisi ollut ensimmäinen rock-ooppera.

SF Sorrow kertoo brittiläisen Sebastian F. Sorrow’n tarinan kehdosta omaan mentaaliseen ”hautaansa”. Kuinka hän sodan kauhujen, rakkauden ja järkensä menettämisen myötä kuolee sisäisesti ”maailman yksinäisimpänä henkilönä” (The Loneliest Person). Albumilla kappaleet ovat rock-oopperalle tyypillisesti kronologisessa järjestyksessä. Tarinan seuraamista helpottaa CD:n kansilehtisessa sanoitusten lomassa olevat lyhyet tekstikatkelmat.

Jostain syystä SF Sorrow’lta on nostettu ainoastaan yksi kappale yli muiden: hittisingle SF Sorrow Was Born. Se on erikoisten koukkujensa ja hämyisen tunnelmansa ansiosta melko mielenkiintoinen valinta sinkuksi. SF Sorrow Was Born perustuu akustisella kitaralla soitettuun melodiseen riffiin ja maalailevaan taustaan. Keskeisessä asemassa ovat kauniiden Haight & Ashbury-harmonialaulut, sekä tuottaja Norman Smithin yhtyeelle esittelemä mellotron, aikansa uusin tuttavuus. Sillä on tehty kauniit jousitaustat sekä toisen kertosäkeen jälkeisen välisoiton tauko-osiossa tehty nouseva, mahtipontinen ”käyrätorvifanfaari”. Fanfaari yhdistetään aina johonkin suureen ja tärkeään asiaan tai tapahtumaan. Tässä tapauksessa on sanottamattakin selvää: ”SF Sorrow on syntynyt” (tällöin se yhdistetään usein myös johtoaiheen käsitteeseen).

Albumilla on paljon vaikutteita The Beatlesilta. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, onhan asialla Beatlesin ja Pink Floydin entinen ääniteknikko (Smith). Vaikutteet ovat erityisen vahvoja albumin kappaleella She Says Good Morning, joka kertoo päähenkilön ja portilla joka aamu odottavan tytön nuoren rakkaustarinan:

-She´s there, waiting at the Gate. Smiling in the rain.

Kappaleessa on kiinnostava ja yksinkertaisuudessaan erityisen tehokas melodinen harmoniakitara-lead, jota basso ja rummut myötäilevät yksinkertaisilla painolliselle tahdille osuvilla aksentoinneilla. Säkeistön takapotkulle osuvat iskut, lauluharmoniat osoittavat em. vaikutteita, puhumattakaan Phil May:n John Lennonia erehtymättömän paljon muistuvasta lauluäänestä. Myös erilaiset usein albumilla esiintyvät harmonialaulu-clissandot ovat silkkaa Revolveria. Kappaleen soolo on tyylikkään melodinen ja maalaileva, jossa ajalla hyvin tyypillinen, mutta kuitenkin erittäin tunnistettava fuzz-saundi.

SF Sorrow’n pari menee naimisiin, mutta onni on perin lyhyt. Tarinan erityinen käänne tulee Sebastianin saadessa kutsun sotaan, todennäköisesti Ensimmäiseen Maailmansotaan. ”Hän lähti pikkukaupungista ja oli nyt sotamies Sorrow”. Private Sorrow’n keskeisimpiä teemoja ovat siis sodan kauhujen lisäksi tavallisen elämän ja rakkauden menettäminen sekä naiivien unelmien murtuminen.

Alun hilpeä, folkahtava kitaranäppäily kuvastaa suoraan kuoleman syliin marssivien nuorten sotilaiden, ”poikien”, vihreyttä ja seikkailunhalua. Virvelirummun marssirytmin ja laulun tullessa mukaan kappaleen luonne muuttuu:

-Heaven´s rain falls upon, faces of children who look skyward. Twisting metal through the air, scars and screams so you can feels his fury.

Virvelirummun pärinä ja kappaleen keskeinen sotilaallinen huilu (mellotron?) ovat usein sotilaaseen yhdistettyjä vakiintuneita aihelmia, topoksia. Sotilaalliset piirteet ”hippimusiikissa” luovat usein ironiaa sekä vastakohtaisten elementtien (kontrapunktin) kautta uusia, sodanvastaisia merkityksiä. Esimerkiksi The Doorsin kappaleen Unknown Soldier suurta kohua herättänyt teloitusosio käyttää samoja tehokeinoja. Myös promovideossa luodaan sodanvastaista montaasia näyttämällä dokumenttikuvaa Vietnamin sodasta, leikkaamalla suoraan Toisen Maailmansodan voitonjuhlaan, The Doorsin sodanvastaisen musiikin soidessa taustalla (”hyvän” ja ”pahan” sodan kohtaaminen).

Private Sorrow’n lopussa on hyvin raadollinen vertaus Vietnamiin ja sotaan yleensä ihmiskunnan pahuuden ruumiillistumana. C-osan jälkeen muu sointi häivyttyy ulos, virsimäisen urkutaustan häivyttyessä sisään. Sen säestämänä virallisen ja vakavan kuuloinen ääni luettelee taistelussa kaatuneiden ja kadonneiden sotilaiden nimiä.  Kaiken taustalla soi sotilassaappaiden kopinaa muistuttava rumputausta (virveli ja bassorumpu), joka hidastuu loppua kohden, ikään kuin hävityn taistelun merkiksi (”askelten kaiku” vaikenee). Lyhyen aikaa kuullaan myös paraatimaista torvisoittokuntaa ja hurraavia ihmisiä.

Voi tulkita, että SF Sorrow’n hulluustematiikka noudattaa psykoanalyysin perusajatusta siitä, että ihminen ei pyrkimyksistään ja ponnisteluistaan huolimatta saavuta koskaan tarpeitaan ja toiveitaan. Siitä johtuu ihminen perimmäinen traumaattisuus. SF Sorrow on samalla kuvaus päähenkilön psykodraamasta. Albumilla ns. ”tyyntä myrskyn edellä” edustaa Sgt. Pepper´sin kaltainen Trust, joka kertoo siitä kuinka Baron Saturday:n kohtaamisen myötä tapahtuneesta huonosta ”matkasta” (The Journey/I Can See You/Well Of Destiny), Sorrow menettää uskonsa ja luottamuksensa koko ihmiskuntaa kohtaan.  Trust on hyvin synkeä ja surullinen kappale sen poptunnelman vuoksi.

Varsinaista lopullista mielen murenemista kuvaa toiseksi viimeinen, albumin raskain ja synkein raita, Old Man Going. Sen Black Sabbath-tyylinen laskeva voimasointuriffi (ennen Sabbathia) symboloi kuolemaa ja hulluutta. Ennen kitarasooloa tuleva päälle leikkaava ilmahyökkäyssireeniefekti tuo mieleen Sorrow’n päänsisäisen helvetin, joka räjähtää kuulijan silmille rupisen fuzz-kitaran tullessa kehiin.

Tunnelma rauhoittuu pehmeään laskuun, em. Loneliest Personiin, joka suo raivokkaan affektin jälkeen pienen hengähdystauon ennen loppua.  Sebastianin hulluus rakentaa ympärilleen muurin, jonka sisällä on vain pimeyttä (defensiivisen torjunnan vertauskuva). Samankaltaista teemaa on erityisesti Pink Floydin vuoden 1979 The Wallissa, toistakymmentä vuotta jälkeen SF Sorrow:n.

Sebastian´s madness built up like a surrounding wall, shutting off the light. Until there was just darkness.

Olli Lehtonen

 

Advertisements

1 kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

One response to “Viikon levy on Pretty Things: SF Sorrow (1968)

  1. Paluuviite: Classical – When I’m Sixty-four (The Beatles) | YouTube Guitar

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s