Viikon levy on Molly Hatchet: No Guts… No Glory (1983)

Danny Joe Brownin järisyttävä paluu ruotuun

Molly Hatchet: No Guts... No Glory

Molly Hatchet: No Guts... No Glory

Molly Hatchet on Jacksonvillessä, Floridassa 1975 perustettu Southern Rock-yhtye. Bändi on nimetty kuuluisan 1800-luvun sarjamurhaajan mukaan. Prostituoidun, jolla oli tapana houkutella pahaa aavistamaton ”asiakas” pauloihinsa ja tappaa uhrinsa pienellä kirveellä (=hatchet): useimmiten myös katkaista uhrinsa pää.

Korkeaenergistä, räkäistä Southern Boogie-yhtyettä on Marley Brantin mukaan aikoinaan pidetty ”heikkoina Lynyrd Skynyrdin kruunun kilpailijoina” (Southern Rockers 1999, 24). Tämän vuoksi on ollut epäselvää, onko Molly Hatchet yksi Southern Rockin isoisä-yhtyeistä vai osa genren perintöä.

Mielestäni kyseinen syytös on ollut täysin turha: yhtyeen debyytti Molly Hatchet vuodelta 1978,  myi kuitenkin platinaa, ja seuraava albumi Flirting With Disaster (1979) tuplaplatinaa. Yhtye yhdistää musiikissaan toki paljon Skynyrd-vaikutteita, mutta erityisesti myös Allman Brothers Bandin kahden kitaran harmonia- melodioita- ja kaksintaistelua. Tekivätpä he koverinkin edellä mainitun yhtyeen kuuluisasta Dreams-kappaleesta (1969), vaihtaen ¾- osa jazz- valssirytmin nelijakoiseksi, samalla ryydittäen sitä erilaisella riffillä.

Menestyksen mukana tulleen jatkuvan kiertämisen vuoksi uupunut ja loppuun kulunut laulaja Danny Joe Brown lähti yhtyeestä vuonna 1980. Mukaan astui Jimmy Farrar. Hän oli mukana yhteen kahdella albumilla, Beating The Oddsilla (1980) ja Take No Prisonersilla (1981). Samalla yhtye esitteli uutta ”hevimpää” linjaansa, joka näkyy myös erityisesti seuraavalla albumilla: Brown palasi yhtyeeseen 1983, jolloin Hatchet teki kuuluisan klassikkonsa, No Guts… No Gloryn (1983). Levy käynnistyy räväkällä ”killer-riffi” -kappaleella, What does it matter. Jo ensimmäiset tahdit ja Danny Joe Brownin ”ya-hooow”- huudot viestivät vain yhtä asiaa: He ovat tosissaan! Toista kertosäettä seuraa kitarasoolo, jonka välissä kuuluu tyypillinen ns. ”hevoskutsua” muistuttava vislaus. Se on ikään kuin merkkinä toiselle kitaristille, koska aloittaa oma soolo. Tyylikkään, hidastempoisen ”suvantovaiheen” (C-osa), taustallaan viileästi jammaileva honky tonk-piano, jälkeen kappale palaa normaaleille urilleen ennen loppua.

Albumin kohokohtia on muun muassa myös levyn ainoa varsinainen hitti Fall Of The Peacemakers, tribuutti muun muassa Vietnamin sodan veteraaneille ja muille ”rauhantekijöille”: ”Hyville miehille”, jotka kuolivat turhaan. Fall Of The Peacemakers on hidas, arkkityypin Southern Rock- balladi. Se alkaa juurevasta akustisesta kitaranäppäilyllä, kohoten Skynyrdin Freebird- kappaleen tavoin merkittäviin sfääreihin. Kappaleella on kuultavissa rock-kitarointia parhaimmillaan, niin introa seuraavassa kuin väliosan ja kiihkeätempoisen C-osan pitkissä, hätäilemättömissä ja teknisissä sooloissa. Mietin minkä vuoksi näitä suuria ”kitaravelhoja”, Dave Hlubeckia ja Duane Rolandia, ei mainita koskaan musiikkilehtien kuten Rolling Stonen parhaimpien kitaristien Top 100:ssa (esimerkiksi Slashin tai Hendrixin sijasta). Danny Joe Brownin laulussa on tiettyä Jackvilleläisen ”etelän miehen” rehellisyyttä ja miehekkyyttä, jota itse arvostan rock-laulajassa: Brown oli aikamme merkittävimpiä rock-ääniä. Sielukkuus ja särmä korvasivat teknisyyden.

Tiukasti rokkaavan, AOR-vaikutteisen, What´s It Gonna Taken jälkeen tunnelmaa tasoittaa mieleenpainuva Country Rock, Kinda like love: miehekkäällä tavalla herkkä kappale, jossa menevä, mukaansa tempaava kertosäe. Skynyrdin kaltainen On The Brawl lähtee liikkeelle tyylikkäällä kitarariffillä, jonka jälkeen Hlubeckin lead-kitara tulee mukaan, tuttuun tapaansa mykistäen kuulijansa. Taustalla fillailee juureva slide, joka paikoin myötäilee pääriffiä. Albumin ”Grande Finale” on instrumentaali Both Sides. Se perustuu toistuvan päämelodian ympärille.

Albumilla ei oikeastaan ole varsinaista heikkoa kohtaa. No Guts… No Glory on hieno albumi niin kiihkeälle Southern Rock- fanille, kuin myös Hard Rockista tai Heavy Metallia kuuntelevalla musadiggarille. Erityisesti niille, joille aikaisemmin genre Southern Rock on ollut tuntematon, suosittelen aloittamaan sukelluksensa syvän etelän ruudinkäryiseen sielunmaisemaan tästä albumista. No Guts… No Glory on niitä harvoja levyjä, jotka iskivät minuun välittömästi ensimmäisellä kuuntelukerralla, ensimmäisten tahtien aikana.

Olli Lehtonen

Teksti on esillä Stagella.

Teksti on esillä myös Turun musakirjaston Stagella.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s