Blood, Sweat & No Tears (1989)

Spreading the hardcore reality in ‘89!

1980-luku oli New York-hardcoren kulta-aikaa. Rystysiin leimatut NYHC-tatuoinnit, bändien vakavuus ja omistautuneisuus, legendaksi muodostuneet CBGB’s-klubin jokasunnuntaiset punk/thrash-keikkaillat sekä tuona aikana julkaistut klassikkolevyt ovat tästä todisteena. Useat kyseiseen aikakauteen kuuluvat bändit – kuten Bad Brains, Cro-Mags, Agnostic Front ja myös Sick of It All – ovat edelleen aktiivisia ja asialleen omistautuneita. Keikat olivat useimmiten loppuunmyytyjä ja suosio oli tietyissä piireissä suurta. Tilanne on sama vielä tänäkin päivänä.

Blood Sweat & No Tears on bändin ensimmäinen LP. Tämän 19 kappaletta sisältävän, hieman yli 28 minuuttia pitkän levyn julkaisi Relativity Records vuonna 1989 – kolme vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen. Tätä ennen yhtye oli ehtinyt äänittää yhden demon sekä EP:n. Blood Sweat & No Tears on nopeatempoista, aggressiivista ilmaisua, joka ei jätä erityisemmin tulkinnanvaraa vaan välittää viestinsä selkeästi. Sanoituksissa käsitellään suorasukaisesti (sekä aikakaudelleen ominaisesti) yhteiskunnan ongelmia, turhautumista, vapauden kaipuuta sekä yhteisön tärkeyttä.

Tarkasti soitetut kitara-, rumpu-, sekä bassoraidat tukevat bändin vahvaa sanomaa tukipilareiden tavoin. Vokaalit tasapainoilevat toimivasti ryhmähuutojen ja Lou Kollerin oman ulosannin välillä. Kollerin ote on tällä ensimmäisellä kokopitkällä itsevarmempi ja laulutyyli sulautuu osittain tästä syystä musiikkiin paremmin kuin bändin aiemmilla julkaisuilla. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii eräs levyn kohokohdista nimeltään Injustice System! Kappale alkaa hymyn huulille nostattavalla äänileikkeellä, joka on otettu elokuvasta West Side Story:

– Oh, I know. It’s a free country and I ain’t got the right. But I got a badge. What’ve you got?

Mielestäni LP:n parhaaksi vedoksi nousee kuitenkin jykevä, pariminuuttinen Alone. Vokalistin velipojan Pete Kollerin crossover-kitarariffit, Armand Majidin tarkka ja juuri sopivan groovaava rumpalointi sekä kappaleen todella tarttuva kertosäe tempaavat kuuntelijan mukaansa sen kummempia kyselemättä. 

Levyltä löytyy myös viisi kappaletta alle minuutin pituisia raivonpurkauksia (muunmuassa Rat Pack ja Pete’s Sake), joissa tempo käy todella korkealla. NYHC:lle ominainen äänimaailma palvelee albumia erittäin hyvin. Samankaltaista musiikkia äänitetään suhteellisen paljon edelleenkin, mutta useimmiten paljon massiivisimmilla ja hieman turhan bassovoittoisilla soundeilla. Tämä albumi todistaa sen, että levy voi olla aivan yhtä hyökkäävä, aggressiivinen sekä erityisesti iskevän kuuloinen ilman nykypäiväisimpiä äänitys- ja miksausratkaisuja.

Yhtye julkaisi hiljattain 25 vuotta pitkän taipaleensa kunniaksi levyn, joka kulkee nimellä Nonstop. Albumilta löytyy uudelleenäänitettyjä ja jossain määrin erilaisia versioita yhtyeen vanhoista kappaleista.

Kalle Karjalainen

Helmikuun paita on Van Morrisonin vuoden 1986 Euroopan kiertueelta (paikkana Helsingin Kulttuuritalo  7.10.1986).

Erottuaan Velvet Underground –yhtyeestä vuonna 1970 Lou Reed alkoi luoda omaa soolouraansa, joka on jatkunut tähän päivään saakka. Reedin 1970-luvun alkupuolen tuotanto antoi voimakkaita vaikutteita muun muassa David Bowielle. Viimeisin Lou Reedin albumeista on Metallican kanssa vuonna 2011 julkaistu yhteislevy.

Lou Reed/Transformer

Lou Reed/Berlin

 

Lou Reed/Coney Island Baby

 

Lou Reed/The Blue Mask

 

Lou Reed/Legendary Hearts

 

Lou Reed/New York

65 vuotta

Yhdysvaltalainen säveltäjä John Adams (s. 1947) täyttää tänään 65 vuotta. Adams on taidemusiikin tunnustettu crossover-säveltäjä. Uran alkupuolella sävellystyössä on selkeitä yhteyksiä minimalismiin. Adamsin ilmaisussa on kuitenkin myös perinteisempää substanssia. Adams ymmärtää musiikin draaman päälle – hän osaa pitää kuulijan valppaana, otteessa joka pitää. Musiikin intensiteetti on usein täysin hillitöntä!

The John Adams Earbox

John Adams on säveltänyt kamarimusiikkia, oopperoita, lukuisia teoksia orkesterille – ja paljon muuta. Yksi tie Adamsin musiikkiin on 10 CD-levyn boksi The John Adams Earbox (1999), jolla on sävellyksiä yli 20 vuoden ajalta. Earbox on merkittävä kulttuuriteko Nonesuch Recordsilta. Sama levy-yhtiö julkaisi massiiviset boksit myös Steve Reichiltä ja Philip Glassilta.

Kuuluisa ooppera Nixon in China (1987) voitti Adamsille Grammyn. Kolminäytöksinen ooppera esitettiin myös Helsingissä. Vuonna 2003 Adams sai Pulizer-palkinnon teoksesta On The Transmigration Of Souls, joka on omistettu syyskuun 11. uhreille. Stuart Stratfordin johtama oopperaa Doctor Atomic (2005) esitettiin Kansallisoopperassa marras-joulukuussa 2011.

John Adamsin musiikkia on esillä Turun Musiikkikirjastossa 15.2. alkaen. Kaikki esillä olevat äänitteet ovat lainattavissa.

Tuomas Pelttari

Kalle Karjalainen

ps. Tiistaina 13.3. klo 18 jatkuu Jaakko Penttisen luentosarja Turun Musiikkikirjaston Stagella. Sarjassa Minimalismi musiikissa on tuolloin aiheena Terry Riley. Tervetuloa!

Ultima Thule / Ultima Thule (1988)

 Viron kaikkien aikojen merkittävin rock-yhtye on vuonna 1986 perustettu Ultima Thule. Yhtyeen esiaste oli Tarton musiikkipäivillä  samana vuonna esiintynyt Kobrin Blues Band, joka tunnettiin paremmin Lainer-nimellä. Siinä soittivat Vjatseslav `Slavka´ Kobrin, Riho Sibul, Raul Vaigla, Aare Pöder, Harry Körvits ja Jaak Joala, joista neljä ensin mainittua muodostivat Ultima Thulen perusrungon. Seuraavana vuonna yhtyeeseen liittyivät vielä Tonis Mägi ja Jaak Ahelik Muusik Seif –yhtyeestä. Näin syntyi superyhtye Ultima Thule.

Vuonna 1987 Ultima Thule esiintyi Seinäjoen Provinssirockissa sekä Intiassa, jossa esiteltiin neuvostoliittolaista kulttuuria. Vuosikymmenen lopulla yhtye kokeili siipiensä kantavuutta myös Kanadassa ja Ruotsissa. Ultima Thule oli ensimmäinen virolainen bändi, jolla uskottiin olevan mahdollisuudet menestyä ulkomailla. Tätä uskoa vahvisti ajatus, että länsimaita kiinnostaa, mitä rautaesiripun takana tapahtuu. Ja ennen kaikkea Ultima Thule oli julkaissut vuonna 1988 mestarillisen esikoislevynsä Ultima Thule, jonka kahdeksan laulua ovat klassikkoja. Yhtye onnistui yhdistämään niissä runollisuuden, maanläheisyyden ja perinnetietoisuuden 1980-luvun raskaisiin kitarasoundeihin unohtamatta heille ominaista ironiaa. Laulut olivat yhtyeen sielun, kitaristi/laulaja Riho Sibulin säveltämiä. Sanoituksista vastasivat Peep Ilmet, Ott Arder, Vladislav Korzets ja Villu Kangur. Levy ilmestyi oikealla hetkellä, ja sai heti paikkansa virolaisten sydämissä.

1980-luvun lopulla Neuvostoliitossa elettiin Mihail Gorbatsovin alullepaneman perestroikan ja glasnostin aikaa. Neuvosto-Virossakin oli totuttu sensuuriin ja sananvapauden puuttumiseen. Ajat olivat kuitenkin muuttumassa, ja virolaiset alkoivat uskoa parempaan huomiseen. Ja ennen kaikkea tuli laulava vallankumous, joka johti Viron uudelleen itsenäistymiseen vuonna 1991. Jos halutaan tehdä dokumentti Viron laulavasta vallankumouksesta, Ultima Thule –yhtyeen on oltava mukana. He olivat silloin niin paljon siinä osallisina.

Ultima Thulen muusikoista ovat Riho Sibul ja Tonis Mägi menestyneet sittemmin omilla soolourillaan. Aika ajoin legendaarinen Ultima Thulekin on ollut esillä, viimeksi vuonna 2010, jolloin ilmestyi Jälgede jälgedes –albumi. Maineikas yhtye esiintyy 25-vuotisjuhlakonsertissaan Rock Cafessa, Tallinnassa 3.3.2012.

Altti Koivisto

The Future Now (1978)

Viikon levy on kulttimaineesta nauttivan brittiartistin 7. studiojulkaisu vuodelta 1978. Teos on miehen ensimmäinen soololevy, joka ilmestyi herran bändin Van Der Graaf Generator:n hajoamisen jälkeen. Tämä välittyy myös albumin tunnelmassa: Ennen kyseistä levytystä Peter Hammillin soolotuotantoa on paikoitellen hankala erottaa VDGG:n tuotannosta ja The Future Now aikanaan onnistuikin allekirjoittaneen näkökulmasta viemään artistin musiikillista ulosantia itsenäisempään suuntaan.

The Future Now koostuu kahdestatoista lyhyestä kappaleesta, joiden joukosta löytyy Hammillille tunnusomaisia balladeja, kiemuraisen suoraviivaisia rokkareita sekä kokeilevampia kappaleita, joissa Hammill luo klaustrofobisen tunnelman kylmänsynkeällä äänimaisemalla. ’The Cut’ on tästä hyvä esimerkki, jossa Rolandin beat boxilla ja nauhaefekteillä on tehty jopa industrialilta haiskahtavaa sovitusta vahvan kappaleen taakse. ’Mediaevil’ on mielestäni levyn säväyttävin teos. Kappale koostuu monesta lauluraidasta sekä joukkoon sekoitetusta syntetisaattorista, joka luo vihaiselle tunnelmalle aivan oman kummittelevan maailmansa.

Tulkinnallisesti The Future Now on artistin tuntevalle taattua tavaraa ja vähemmän tietävälle luultavasti joko järkytys tai ihastus. Kauniista ja tunnelmallisesta laulusta liikutaan sulavasti suuriin raivonpurkauksiin ja tunnetilat välitetään voimakkaasti kuulijalle. Soitto on mielikuvituksellista ja sovituksilla on onnistuttu saamaan lauluista paljon irti.

Albumilla on kaksi pääteemaa sanoitusten puolesta, jotka ovat tärkeä osa Hammillin työtä. Yksi osa kokonaisuudesta on synkkä kuva teknologisesti kehittyvästä maailmasta, jossa ihminen kuvittelee antavansa asioille merkityksen teknologian ja tieteen avulla, mutta joka on juuri suuren kuilun partaalla ja valmiina tippumaan; on mielenkiintoista huomata miten esimerkiksi kappale ’Still In The Dark’ ja nimikkokappale ’The Future Now’ ovat edelleen ajankohtaisia.

Toinen aihealue on hyvin henkilökohtaista ja riipivää laulantaa elämästä artistina, kivusta ja turhasta toivosta. Hyvä esimerkki tästä on levyn ehkäpä kaunein raita ’The Mousetrap (Caught in)’, jonka viimeiset sanat jäävät mieleen kummittelemaan:

”And behind the actor’s pose, heaven knows
If there’s anyone left in there”

Hammill toteuttaa paatoksen taidokkaasti kappaleissaan, eikä kuuntelun jälkeen tule fiilistä että olisi juuri kuunnellut pelkästään itsekeskeisiä valituslauluja. Syventymällä kappaleiden sanoituksiin ja musiikilliseen maailmaan kuulija samaistuu syvästi riipiviin teoksiin, joissa on vuodatettu artistin sielu ääniraidoille.

-          Taneli Hildén, sivari

Peter Hammill: Future Now saatavuus Vaskikirjastoissa

Popin Outo Tiedemies teki Musaston Viikon levyn

Popmusiikin Eka Vekara on palannut! Thomas Dolbyn ensimmäistä albumia liki kahteenkymmeneen vuoteen on todella odotettu. Millaista jatkoa saavat Thomas Morgan Dolby Robertsonin klassikot The Golden Age Of Wireless ja The Flat Earth? Onko uusi levy parempi kuin Aliens Ate My Buick tai Astronauts & Heretics?

Syntsapopin maestron sädepistooli on edelleen ladattu tutuilla ammuksilla: syvältä kouraisevaa kaihoa, viipyileviä maisemia, kekseliäitä melodioita, sovituksia ja tuotannon draamaa.

Dolby on uudella levyllä vakuuttava alusta asti. Nothing New Under The Sun toimii kuten kaikki popvelhon viehättävästi keinuvat hitit: valmista kamaa mille tahansa vähän nivahtaneelle radiokanavalle. Aloitusraidasta tulee mieleeni Joni Mitchellin svengaava Good Friends, joka on Dolbyn tuottamalla albumilla Dog Eat Dog (1985). Ajatonta!

Massiivinen syntetisaattorimaisema ei kuitenkaan ole enää Dolbyn kovin juttu. Akustiset A Jealous Thing Called Love ja Road To Reno tuovat valoa ja energiaa, samoin hilpeä The Toad Lickers. Eeppinen 17 Hills voisi olla Dire Straitsin albumilta – kitaraa soittaakin Mark Knopfler!

Yksi avainbiiseistä on Oceanea, jonka vieraileva tähti on laulaja Eddi Reader. Kaunis melodia ja rakenne ovat niin hienovaraisia, että kappale aukeaa eteesi kuin tyhjästä. Ja niin se tapahtuu – kuin huomaamatta olet löytänyt musiikista jotain olennaista.

Dolby ei tietenkään saa enää nostetta 1980-luvun suurista hiteistä, kuten She Blinded Me With Science, Hyperactive! tai One Of Our Submarines. Artisti ottaa tämän huomioon riemastuttavasti eikä epäröi ottaa riskejä. Nothing New Under The Sun:

– You could have quit while you’re on top (I know, I know). There is no fool like a fool that don’t know when to stop.

Paluu popmusiikkiin ei ole välttämättä yksinkertaista. A Map Of The Floating City pitää Dolbyn ikään kuin piilossa hittilistoilta, uutta albumia kun ei myydä miljoonia. Hillitty menestys sopii kuitenkin hyvin, sillä albumin perimmäinen tunne on downshiftausta muistuttava harkinta: saavutat yhä vähemmän jos et hidasta tahtiasi. Pienestä kasvaa suurta. Myös musiikissa.

Tuomas Pelttari

PS. Uusi albumi viitoittaa myös pelimaailmaan, jota Dolby on ideoinut.  Täältä pääset alkuun: http://www.floatingcity.com/

Teksti on esillä myös Turun Musakirjaston Loungessa.

Industrial on termi jota voidaan käyttää kuvatessa hyvinkin laajaa musiikin kenttää osa-alueineen. Musiikkityyliä kuvaa yleisesti sen mekaaninen ja riipivä äänimaailma ja tahallinen luotaantyöntävyys sekä transgressiivinen kuvasto. Usein mukana on militarismia tai sarjamurhaaja-aiheita tms. Mukana on kuitenkin usein myös itseironisuutta, minkä vuoksi esim. Laibach-yhtyettä kohtaan on vuosien myötä ollut niin paheksuntaa kuin hyväksyntääkin; katsantokannasta riippuen. Yleisesti musiikkikenttää kuvaa sen säröisyys ja ‘teollinen’ pauke. Esim. Einstürzende Neubauten tuotti ääniä mm. porilla ja hakkaamalla metallilevyjä. Onpa yhden kappaleen rytmiraita jopa tehty hakkaamalla mikitettyä laulajaa.

Musiikin laji sai nimensä pioneeriyhtye Throbbing Gristlen perustaman levy-yhtiön Industrial Records mukaan. Throbbin Gristle oli alkujaan osa performanssitaideryhmää, jonka esiintymisten taustana toimi tämä ‘epämusiikki’. Yhtye itse ilmaisi teollisen äänimaiseman edustavan uudenlaista epäorgaanista aikaa ja osaltaan teollisuus oli myös ironinen näpäytys musiikkiteollisuutta kohtaan, joka oli jo nimenomaisesti nimeään myöten teollistunut.

Genren suurimpina pidetään em. yhtyeiden lisäksi mm.: Cabaret Voltaire, Coil, Nitzer Ebb, Deutsch-Amerikanische Freundschaft (DAF) jne.

Genre saavutti suurempaa menestystä 90-luvulla Industrial-metallin tultua suosioon; yhtyeet kuten Nine Inch Nails Die Krupps, Rammstein ja Ministry nousivat suuren yleisön suosioon. Nykyisin monet aikanaan vain äärimusiikkiin liitetyt seikat kuten monotonisuus, lauluäänen muokkaus jne. ovat nykyisin niin arkipäiväistyneet, että monet radiossa tiuhaan soivat hititkin olisivat vielä 80-luvulla kuuluneet marginaalimusiikkiin.

1.    Esittele itsesi ja kerro lyhyesti urastasi.

Olen Jukka Taskinen. Ikää on kertynyt lähes tulkoon 40-vuotta, joista neljännesvuosista on tullut vaikutettua erinäisissä yhtyeissä ja viritelmissä soittaen sekä laulaen. Uraksi tätä harrastusta tuskin voi laskea – ammatiksi tästä ei ole, koska eihän soittamalla rahaa saa. Karriääriä tästä tuskin tulee, koska tuskin kukaan rinnastaa tekemisiäni oikeaan taiteeseen.

Mutta poikien kanssa ollaan soiteltu paljon ja hartaasti. Pitkäkestoisimmät hommat ovat olleet omat yhä toimivat bändini Disgrace sekä Black Magic Six. Toisaalla olen käynyt tuuraamassa kielisoittimia erilaisissa yhtyeissä, kuten Mana Mana, The Mutants sekä Insult. Näiden lisäksi on ollut lyhempikestoisia projekteja kuten The Devilovers Bunch, The Actual Sounds of Love sekä Hypnocosmics.

2. Käytätkö säännöllisesti kotikaupunkisi kirjastopalveluja?

Täytyy myöntää, että liian harvoin. Varsinkin musiikkiosaston käyttäminen on vähentynyt voimakkaasti, toisaalta internetin nopean tarjonnan, toisaalta oman perhe-elämän sekä kiertuesoittamisen vuoksi. Loma-aikoina tulee hankittua lukemista. Mutta pitääpä korjata musiikkiosastolla käynti heti tällä viikolla.

3.    Mikä on mieleenpainuvin konsertti jota olet ollut katsomassa?

Andre Williams ja The Countdownsin keikka vuonna 1998 oli järisyttävä kokemus. Keikka oli niin artistilta itseltään kuin yhtyeeltä ylivoimainen suoritus. Jos allekirjoittaneen alitajunta saadaan niin sekaisin, että keikalla ensi kertaa kuulluista kappaleista puolenkymmentä jää non-stopilla soimaan päähän seuraavaksi viikoiksi, niin siinä on jotain sellaista johon ei tavallinen  kuolevainen ei pysty. Ilmankos Andre on vieläkin elossa ja keikkailee, vaikka ikääkin on 75-vuotta. Harmittaa, kun emme lopulta päässeet Black Magic Sixin kanssa lämmittelemään miestä ensi toukokuussa Berliiniin – vaikka sellainen mahdollisuus meille ensin alkuun annettiin.

4.    Mitä mieltä olet kotikaupunkisi musiikkitarjonnasta ja -elämästä?

Kysymys kuuluukin, mikä on kotikaupunkini. Nykyinen asuinkaupunkini eli Helsinki on muuttunut kymmenessä vuodessa musiikkitarjonnaltaan ja –elämältään takapajulasta ylitarjonnan Babyloniksi. Tarjonnan määrä ja taso on noussut valtavasti, oli kyse koti- tai ulkomaisesta tarjonnasta. Samalla koko scene on ajautunut ongelmiin, sillä yleisöä ei riitä jokaiseen tapahtumaan. Pienempien bändien kannattaa unohtaa viikolla soittaminen kokonaan. Joka ilta on hirveä määrä keikkoja. Helsingissä vaivana alkaakin olla runsauden pula joka toisaalta on pienempi paha. Mielummin liikaa kuin liian vähän.

Syntymäpaikkakuntani Turku on mielestäni ajautunut toiseen suuntaan. Verrattuna vaikkapa 1990-luvun tapahtumarikkaisiin vuosiin, tilanne on ex-kulttuuripääkaupungissa muuttunut radikaalisti huonompaan suuntaan. DBTL aikanaan pumppasi kaupunkiin ihmisiä hyvän henkensä takia, keikkapaikkoja riitti ja kaikenlaista sutinaa oli ilmassa. Nyt keikkapaikkoja on oikeasti vain yksi ja festivaalit kuten DBTL sekä Ruisrock ovat valuneet muistuttamaan urheilutapahtumia. Ruisrockista ei ole vuosiin ollut mitään hyötyä paikallisille bändeille tai musiikkielämälle. Se on suuri häpeä. Onneksi kaupungissa on uutta yritystä, kuten Ilmiö-Festivaali ja Telmu ry. Sieltä se homma saadaan uuteen nousuun.

5.    Suosittele kolmea levyä/artistia kirjaston kokoelmista.

Kun kerran Andre Williamsista puhuttiin, niin miehen tuotannosta kannattaa napata kuunteluun heti Silky (kyseinen levy ei kirjaston kokoelmissa toim. huom.). Howlin´ Wolfia kannattaa jokaisen teini-ikäisen opetella kuuntelemaan joten sieltä jotain kokoelmaa kainaloon. Ja koska en tiedä Turun Kaupunginkirjaston kokoelmia ulkoa, niin vedetään viimeisessä varman päälle: Slayerin Reign In Blood. Se on 28 minuutin oppitunti levystä, jossa ei ole mitään turhaa.

Toim. Petri Kipinä