Ja pari uutta viisuakin löytyy. Vaikka Van Halen on kaivanut esiin demoja jopa 70-luvulta, yllättävän verevästi bändi rokkaa ja rollaa…nimenomaan rokkaa! Syntikka on unohdettu kokonaan pois kuvioista ja Eddien kitara on ehdoton ylipappi – jopa David Lee Rothin kustannuksella. Elämää suuremman egon omistava vokalisti täyttää oman tonttinsa pätevästi mutta show elää ja hengittää Eddie Van Halenin stondaavan skeban ansiosta.
Kiekon ensimmäinen sinkku Tattoo kuulosti aluksi liian helpolta ja löysäpäiseltä renkutukselta mutta niinhän se taisi kuulostaa aikoinaan myös turbohitti Jump. Kuuntelukertojen myötä Tattoo on kasvanut ja “tattoo”-hokema tarttuu hihaan kuin sinappitahra nakkikioskilta. Arkistojen aarre She’s a Woman on kokenut rankan päivityksen ja tukevasti riffittelevä peruskallio on tuttua mutta veetun toimivaa VH-kalustoa. Reipasvauhtinen sähköskeban tuuletusjuoksutus China Town on kiekon parhaita hetkiä, Van Halen on liekeissä!
Blood and Fire on ainoita rauhoittumisen hetkiä, tehokertsin kohdalla kierrokset nousevat mutta Eddie malttaa pitää mättövaihteen kurissa. Nimittäin mättövaihteelle löytyy käyttöä raivoissassa Bullethead-pikapalassa. As Is runttaa raskainta Van Halenia sitten vuoden Jeesus ja miekka, kuin raskautettu Hot for teacher. Honeybabysweetiedoll vaikuttaa turhankin auringonpolttamalta peruskauralta mutta viisun tarkoitus on antaa Eddien vapauttaa kitarasankarin paineitaan – ja käsi käy kiitettävästi! Outta space riffittelee todella tulisesti ja viisussa on menoa ja meininkiä – kitarasoolo heruttaa ja heruttaa…
Stay frosty yllättää biisin alun akustisella blueshölkälla – kuin Ice cream man joskus vuosikymmeniä sitten. Big river on myös harvinaisen selkeää ja tukevaa VH-kuvastoa eikä levyn lopettava Beats workin’ petä yleisöä – kasassa on siis suhteellisen peruvarma VH-paketti. Yllättävää, kyllä!
Van Halenin ex-vokalisti Sammy Hagar on ehtinyt tuulettaa turpaansa kommenteilla kuten “Van Halenin tuoreella albumilla luovuuden osuus on nolla prosenttia”. Hagarin happamia lausuntoja tukee lähinnä seikka, ettei Van Halen ole pyrkinyt löytämään mitään uutta ja mediaseksikästä – oikeastaan albumi on hyvinkin tuttua ja jäsentensä selkeimmällä mukavuusalueella liikkuvaa materiaalia. Kilpailevana pointtina voi väittää bändin kuulostavat energisesti rokkaavalta kitaravirtuoosiorkesterilta – ajalta ennen 1984-albumin syntikkakokeiluita. Ja sitähän me vanhat fanit olemme odottaneet kuin paratiisin makeita hedelmiä.
Allekirjoittaneen mielestä Van Halenin paluu kuulostaa 100 prosenttia verevämmältä kuin mitä uskalsi toivoa. Kyseessä ei ole vetelä rahastuskiekko mutta ei myöskään uusia uria aukova rockin merkkipaalu. Different Kind Of Truth on henkeen ja vereen aito ja säväyttävä Van Halen -kiekko.
